Ystävyys- ikuinen side(kö?)

No, ei välttämättä.
Tuntuu väliin, että jotkut ihmiset on ihan tarkoituksella tarkoitettu kävelemään elämäämme, ja siitä myös pois.
Ja minun elämässäni se tarkoittaisi ainakin sitä, että jokaisesta ihmissuhteesta oppii aina jotakin.


Lapsuuden ystäväni ovat mielestäni tuki ja turva. Kirjaimellisesti.
Heidän kanssaan aika kulkee kuin siivillä, ja pysähtyy, kun emme ole tekemisissä. Samasta aina jatketaan, mihin jäätiin. Heille voi kertoa myös elämän syvimpiä tuntoja, jakaa iloja ja suruja. Välillä, voi olla vuosiakin välissä, kun emme ole pitäneet yhteyttä, ja silti, seuraavan kerran tavatessamme, kaikki on kuten ennenkin.


Peruskoulun jälkeiset ystävät ja ihmissuhteet taas eivät tunnu olevan tätä luokkaa. Mutta se on erilaisempaa siltikin verrattuna lapsuuden ystäviin. Näiden ihmisten kanssa asioista jutellaan pintapuolisesti enemmän, välillä sitten puhutaan syntyjä syviä. Ehkä ensimmäinen linkki aikuisuuteen ja ihmissuhteiden harjoitteluun. Useatkaan näistäkään ihmissuhteista ei kestä, ja ovat näitä kävelen sisään-ulos- tyyppejä. Jää ehkä noin kourallinen näitä ihmisiä, joiden kanssa voit jakaa ihan kaiken.


Itse ainakin kadun vain yhtä asiaa. Sitä mitä inhoan eniten, tein sen ystävälleni. Valehtelin.
En voi kuitenkaan puolustautua millään, vaikka syitä olisikin monia.
Tämä ei alkanut aivan ystävyyden alusta saakka. Ehkä sen jälkeen, kun tämä petti luottamuksen. Sen jälkeen se alkoi. Tuntui ettei valheiden verkosta tullut loppua, ja niitä tuli jatkuvasti lisää. En voinut tajuta, että tällä kaikella satuttaisin kuitenkin loppujen lopuksi itseäni. Vaikka, onhan kolikolla aina kaksi puolta, oli sekä minussa että hänessä. Valheet olivat suurin murheeni, mutta sillä tunsin saavani itselleni huomiota. Silti se tuntui väärältä.
Ystävyys sitten loppui, opiskeluiden viimeinen päivä, oli myös ystävyyden viimeinen.


Nyt kun oikeastaan tarkemmin ajattelen, hän taisi olla ainoa, ensimmäinen ja varmasti viimeinen, kenelle valehtelen. En koskaan pystynyt olemaan aito hänen seurassaan. Vetäydyin kuoreeni, enkä pystynyt enää kertomaan niitä oikeita asioita. Silloinkin kun kerroin totuuden, sitä ei uskottu. Tulee aikalailla mieleen tarina sudesta ja pojasta.


Ystävyyden päättäminen tuntui kamalalta. Niin lopulliselta ja surulliselta. Kesti kauan, ennenkuin pääsin asian yli, kun sain käsiteltyä asian loppuun. Eräänä päivänä sitten lopulta mieleni kirkastui, ja päätin ettei aika saa kullata muistojani. Eli sitä, että tämä "ystävä" käytti minua hyväkseen häikäilemättä. Pahoinpiteli. Ja valehteli itsekin suurimman osan ystävyydestämme!  Miksi siis, menin pyytämään häneltä tätä anteeksi, kun hänelläkin olisi niin paljon anteeksi pyydettävää? Sitä ei ole kuulunut vieläkään. Enkä aio jäädä odottamaan.


Kuten myöskään en enää jaksa odottaa anteeksi pyyntöä niiltä, jotka ovat minulle valehdelleet aina.


Sanomani on siis, että opin arvostamaan ystävyyttä oikealla tavalla. Vaikka en olekaan muille ystävilleni valehdellut, niin opin tästä sen, että valheiden verkko kietoo ihmisen, ja tukahduttaa ihmissuhteen. Joskus jopa sellaiseksi, ettei sitä voi korjata. Näin kävi, ja nyt jatkan elämääni, ja nautin oikeista ystävistäni.
He ovat elämän suola, minun rikkauteni, ja rakastan heitä kaikkia.
Omana itsenään, niin erilaisia kuin he keskenään ovatkin.

Vuosi sitten

Reilu vuosi sitten kirjauduin tänne, ja päätin alkaa pitämään blogia. Koin sen lopulta niin hankalaksi, koska meneillään oli suuria vaiheita elämässäni, eikä oikein juurikaan ollut aikaa istua tähän. Jälleen. Päätin siis poistaa edelliset ja aloittaa kokonaan alusta. Tai ehkä aluksi niistä mitkä mietityttää eniten.

Aivan. Tiedän.

"Mahtava aihe" uuden blogin aloitukseen, mutta oli pakko.

Elämä. Miten sen voi parhaiten kuvailla? Ei mitenkään, kun jokaisen on erilainen. Ainutlaatuinen. 

Se mistä pitäisi nauttia.Kaikki eivät nauti. Niin. Sain viimevuonna kokea elämisen ihmeen. 

Pieni tyttäreni syntyi sektiolla heinäkuun lopulla, 2011. Aivan liian aikaisin. Jostain syystä, olin puhunut jo pitkään ystävilleni, että tämä tulee aiemmin kuin mitä pitäisi. Näimme jopa kerran avomieheni kanssa samana yönä, toisiaan vastaavat unet. Tyttö syntyisikin heinäkuussa. Näin tapahtui. ( Teen heti selväksi, etten usko korkeampaan voimaan...)

Tasan kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, tyttäremme päätti saapua maailmaan. Painoa oli alimmillaan 1315g, ja syntymäpituus 35 cm. Viikkoihin nähden, tyttö oli hyvin pieni.

Ravasimme sairaalassa parhaimmillaan joka päivä tarkistamassa vauvan sydän äänet, koska toisella ultrauskerralla havaittiin kasvun hidastuneisuutta. 

Emme tietenkään kavahtaneet asiaa, koska meidän mielestä oli melko luonnollista, että pienille vanhemmille syntyy pieni lapsi. Lääkäreiden mielestä sen piti olla vähintäänkin norsu.

Odotin kovasti Tonin saapumista heräämöön. Olihan hän itse rientänyt tytön ja lääkäreiden perässä, naistenklinikan loputtomia maanalaisia käytäviä pitkin lasten teho-osastolle. Tullessaan Toni toi tyttäremme kuvan. Sitä ihailin pitkään, pitkin iltaa, välillä heräsin yölläkin katsomaan ja ihailemaan kuvaa. En tosin silloin tajunnut mikä meitä odotti. 

Taistelu elämästä, vaiko sittenkään? 

Tyttömme oli lähes viisi ensimmäistä elinviikkoaan sairaalassa. Jossa ravasin osastoaikani jälkeen joka ikinen päivä. En vain pystynyt olemaan pienen luota pois. Kaupungistakaan ei voinut poistua, sillä kävin joskus jopa 2-3 kertaa sairaalassa. Onneksi en tullut kipeäksi. Olisin kuollut ikävään.Varsinaista hätää ei tytöllä koskaan kuitenkaan ollut. Olihan hän samanlainen taistelija luonne kuin isänsä aikanaan. Mutta takapakkeja on tullut senkin edestä.

Sain huomata, ettei äitiys ollutkaan ihan sitä, mitä olin pilvilinnoissani maalaillut, vaikkakin olin siitä aina haaveillutkin. Vaikka olin kiintynyt lapseen, en aluksi kuitenkaan tuntenut sen enempää, äitiys ei kolahtanut kerralla. Se tuli ajan myötä. Olin varautunutkin siihen, sillä olin lukenut monenlaisista aiheista paljon ennen syntymää, helpotus, ei tullut masennus kolkuttamaan ovelle.

"Tyttäreni oli minulle elämän ihme. Sitä minun ei olisi pitänyt kokea koskaan. Eikä äiti-lapsi suhdetta ymmärrä, ellei itse ole äiti. On uskomatonta että jokin on niin riippuvainen minun huolenpidostani"

Niin. Elämän ihme. Mitä se merkitsee sinulle? 

Mikä se on?

Onko se sitä sitä, kun osaa arvostaa itseään sen verran, että uskaltaa nauttia elämästä. Taistelua. Rakkautta. Onnea.Surua. Vihaa. Se on kaikkea tätä. Mutta jos yksikin puuttuisi. Mitä se silloin olisi?

Onko se myös sitä, että osaa kunnioittaa toista ihmistä ja tämän tunteita.

Ja sitä, että vaikka pieniinkin asioihin tuntuu kompastuvan jatkuvasti, ja suurien haasteiden taakse ei näe, ei pidä luovuttaa.
Sinulle on annettu lahja. Elämä. Nauti siitä.