Tässä muutama vuosi sitten, kun täytin syksyllä 17, eräs kaverini kutsui minut hänen avecikseen Halloween bileisiin. Ensin keksien tekosyitä miksen voisi lähteä, suostuin lopulta. Pistin normaalit vaatteet päälle, koska pukeutumis pakkoa ei ollut. Kaverilla muistan olleen jänönkorvat, muttei muuta ihmeellistä. Juhlissa ainoastaan oli pukeutuneena juhlien järjestäjä, jonkinlaiseksi keskiajan ruhtinattareksi naamioineen ja mekkoineen. Oli kieltämättä hieman huvittavaa myöskin se, että juhlien järjestäjän vanhemmat olivat kokoajan paikalla, ja tarjoilivat ala-ikäisille alkoholipitoisia juomia. Jos niissä noitaliemissä edes oli mitään kirkasta. Juhlat oli mukavat ja niiden jälkeen päätin mennä mummolleni yöksi, joka asui aivan vieressä.
Tapansa mukaan, mummi oli yötöissä ja kotona oli hänen miehensä, joka oli minulle melkein kuin oma isoisä. Aina sinne mennessäni, tämä teki minulle leipiä, ja katselimme yhdessä televisiota. Ja koska mummi ei liiemmin pidä oluen juonnista, niin isoisä ei katsonut pahakseen ottaa silloin kun tämä ei ollut paikalla. Eikä se minua haitannut, tiesin kyllä mummini olevan melkoinen päälle päsmäri. Sinä iltana meillä oli hauskaa ihan kahdestaan. Juttelimme niitä näitä, ja katselimme elokuvia. Sovittiin, että menisin seuraavan kerran yöksi 24.11. Tämäkin päivä tuli, ja se oli hänen syntymäpäivänsä. Minua kaduttaa, koska en muistanut sitä heti samana päivänä. Hauskaa oli tänäkin iltana, ja meno jatkui entiseen malliin.
Kaksi päivää myöhemmin, oli omat synttärini. Aamu alkoi aivan normaalisti, ja tytöt eivät alkuun koulussa onnitelleet minua. Ennenkuin sitten huomautin, he tahtoivat oikeastaan myöhemmin päivällä yllättää minut. Pilasin oman yllätykseni. Äidiltä tuli teksti viesti: " Pääsetkö lähtemään koulusta aiemmin, nyt on hätätilanne." En ajatellut sitä sen suuremmin, koska äidin hätätilanteet nyt ovat aina vähemmän hätätilanteita, kuin mitä hän antaa ensin ymmärtää. Koulu päättyikin sopivasti ruokatuntiin, ja tytöt läksivät Selloon shoppailemaan. Minä hyppäsin parkkipaikalla odottavan äitini kyytiin. Olimme ajaneet keskustaan asti. Äidin ilmeestä näin jo heti, että hänellä ei ole mitään mukavaa kerrottavaa. Hän näytti myös siltä että oli juuri itkenyt, eikä se tainnut siihen loppua.
Kun hän vihdoin sai sanottua asiansa, järkytyin syvästi. En osannut sanoa mitään, enkä edes itkeä. Olin vain hiljaa ja mietin miksi...?
Isoisämme oli tehnyt edellisyönä itsemurhan, ilmeisesti alkoholillakin oli jotain rohkaisevaa vaikutusta taustalla. Hän oli kavunnut saunan lauteille, laittanut piipun suuhunsa ja painanut liipaisinta. Naapurit hälyttivät poliisin paikalle, ja mummini lähti töistä kuulemaan mitä oli tapahtunut. Hän romahti.
Äiti kertoi, että tällä oli joskus masennus kausia ollut, mutta nyt vissiin päässyt huippuunsa. Hän oli ollut aamulla siivoilemassa mummoni siskon kanssa kyseistä saunaa. Oli kauhea näky, siivoilla verta ja aivonpalasia.
Mummini tilanteesta en kyennyt kysymään, mutta arvelen hänen istuneen vain ilmeettömänä paikallaan, miettiessään tyhjyyttä. Viestiäkään hän ei jättänyt jälkeensä. Vain surullisia ja ehkä vihaisia ihmisiä, sekä mieliä täynnä kysymyksiä.
Kauheinta oli kertoa pienemmille siskoillemme. He sentään osasivat reagoida. Itsestäni tuntui lähinnä, että olin kylmä ihminen kun en itkenyt. Tai sitten se oli vain minun tapani reagoida.
Pienempänä, kun äitimme kertoi esim. Isän kuolemasta, olin vain hysteerisesti nauraa hekottanut, paniikissa.
Muistan vielä elävästi sen, kun sanoin siskolleni mennessämme rappusia alas, että äiti ei varmaan kerro mitään kivaa. Ja mietin hiljaa mielessäni, että "nyt se sanoo kuitenkin, että isä on kuollut" Ehkä siksi nauroin järkyttyneenä, että olinkin oikeassa.
Kylmyyteni saattoi johtua siitäkin, että itsemurha ei ollut mielestäni hyväksyttävää. Tiedän kyllä, että se voi joistain tuntua helpolta pako keinolta, mutta kaikilla meillä on ongelmamme. Niinkuin eräs hyvä ystäväni sanoi, toisen suuri ongelma voi olla toiselle aivan mitätön. Tässäkään tilanteessa ei varmaan tuu miettineeksi, mitä jättää jälkeensä.
Tänään eräs hyvä ystäväni soitti suruissaan minulle. Hänen mummonsa oli nukkunut pois, ja suru oli pohjaton.
Siitä sainkin sitten idean kirjoittaa tästä aiheesta. Läheiset jättävät aina tuskaa jälkeensä. Hieman vähemmän, kun kuolema on ollut luonnollinen. Se ei jätä mitään kysymyksien varaan. Lähinnä sen, ettei ehtinyt sanoa mitään tärkeää. Tänä viikonloppuna aion selvittää isän kuolinsyyn, tädiltämme. Tahdon kuulla oikean version. Ja päätän itse, onko se mieltäni vastaava tarina ja että olenko siihen tyytyväinen. Uskon kyllä, että täti kertoo totuuden, onhan hän ennenkin sanonut kaiken minulle suoraan. Toivotaan :)
Tulipas taas synkkää tekstiä, mutta onpa tämäkin aihe ja osio elämästäni käsitelty. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti