Tätä on varmasti ollut ilmassa ennenkin, mutta itse tajusin sen vasta nyt.
Kaikesta pitää nykyään vetää kauheata kilpailua. Tämä oikeastaan taitaa alkaa jo lapsuudessa. Ensin se taitaa alkaa sillä, että vanhemmat keskenään kilpailevat samanikäisten lastensa kanssa, kenen lapsi oppii ensin kävelemään, kuka puhumaan jne. Olen oikeastaan itsekin nyt keskellä tätä kilpailua.
Ärsyttää jatkuvasti kuulla kun joku tulee juttelemaan vaikkapa facebookissa. "Meidän Pentti se osaakin jo tätä. Mitäs teidän likka osaa?"
Myönnän kyllä, että olen innoissani itsekin, kun tyttö oppii jotain uutta. Tätähän tapahtuu joka päivä, askel kerrallaan. Lisäksi saatan lähteä mukaan leikkiin, ja kysellä tältä "Pentin" äidiltä samoin seuraavalla kerralla. Ehkäpä ihan vain sitten ärsyttääkseni. Aika lapsellista kylläkin, kun lapsi kehittyy kuitenkin omaan tahtiin, ja kehitys voi olla niin riippuvainen monestakin asiasta. Useinhan liikkeelle lähtö ja puhuminen on ihan vain geeneissä, ja siinä miten lapsen isä tai äiti on joskus aikanaan lähtenyt ryömimään. Meillä se on riippuvainen myös keskosuudesta.
Vaikka tyttömme onkin tehnyt jo monia asioita, joita keskosen ei ehkä heti olettaisikaan tekevän, niin kyllä sen huomaa jonkinlaisessa tahdissa, että jäljessähän tässä ollaan. Keskosilla kehittyminen lasketaan kehitysiästä, eli oikeasta lasketusta ajasta. Meidän tyttäremme siis kuuluukin olla 2 kuukautta jäljessä. Tätä ei siltikään moni äiti tunnu ymmärtävän. "Mutkun meidän Pentti osas jo.." alkaa lause. Ja minulla kiehuu päässä. Ihan sama, vaikka selittäisit kuinka monta kertaa saman asian, niin se tuntuu jo seuraavaan keskusteluhetken aikana unohtuvan. Pääasia, että itse tiedän miksi näin on.
Lapsuudessa sitten lapset keskenään kilpailevat murrosikään ja varmaankin myös aikuisikään saakka, kellä on eniten kavereita, kuka on mediamaailman ihailema laiheliini kaunotar ja kellä on parhaimmat jutut.
Vanhetessa, kun ollaan isovanhempia alkaa vissiin mummokateus. Omassa lapsuudessani en tätä huomannut, sillä mummoni olivat keskenään hyvät ystävät. Toinen asui tunnin matkan päässä ja toinen 10 minuutin. Tottakai lähempänä asuva mummo oli kuvioissa sitten enemmän, muttei se silti vähentänyt kaukana asuvan mummon arvoa. Vaikka näimme lähes tulkoon joka lomalla, niin arvostin silti molempia mummojani yhtä paljon. Molemmat osasivat asiansa, ja kumpikin luonteiltaan hieman erimaata, mutta se oli rikkaus. En olisi voinut kuvitellakkaan heidän tappelevan keskenään meistä. Tai jos sitä oli, niin ainakin he hyvin peittivät sen, emmekä me kärsineet.
Olen saanut tästä jo hieman hajua oman lapsen kohdalla. Omassa mielessäni he ovat tasavertaisia, kummatkin varmasti yhtä hyviä hoitamaan. Toista käy sinänsä sääliksi, kun asuu niin kaukana, ja harvoin näkee lapsenlastaan, kun taas toisen kohdalla se on niin erilaista, ettei tiedä mitenpäin olisi kun kyseessä on ensimmäinen lapsenlapsi. Ei sitä mielestäni pitäisi ottaa niin tosissaan, että pitäisi ajautua riitoihin keskenään ja kilpailla kumpi saa hoitaa enemmän ja kumpi hoitaisi paremmin. Tottakai ikävä saa olla ja sillekään ei voi mitään, että toisen asuessa lähellä, on lähes väistämätöntä että tämä hoitaa lasta enemmän kuin toinen mummo.
On asioita, joita en kuitenkaan tule sietämään kummaltakaan. Kasvatusneuvot, ilman lupaa/kysymättömyys, ja hoitoneuvot. Kysyn kyllä itse, jos en jotain tiedä ja siihen asti saavat siis pitää suunsa kiinni. Kasvatamme lapsen mieheni kanssa, joten ainoastaan hänen sanansa painaa tässä asiassa minun lisäkseni. Tiedämme jo, mihin suuntaan haluaisimme asioiden menevän, ja mitä virheitä emme halua toistaa, minkä vanhempamme ovat tehneet. On todella ärsyttävää aloittaa kaikki alusta, jos vaikka kumpikin mummo tekee omia asioitaan, omilla säännöillään ja vieläpä kysymättä lupaa. Lapsen rytmi on toki nyt, minkä mukaan kuljetaan, kun on noin pieni vielä. Mutta siitä edespäin, kysytään meiltä, kuinka hoidetaan, mitä saa antaa ja milloin ja mitkä ovat säännöt. Ja sitä paitsi, emme koskaan opi itse mitään, jos kokoajan mummot ovat koputtamassa ja nokkimassa. Haloo! Me olemme vanhemmat ja me määräämme säännöt.
Tulipas pitkä litania tästäkin, mutta vielä loppuun tahdon sanoa ihan yleisesti mummoille:
Te saitte jo tilaisuuden kasvattaa omat lapsenne, nyt on meidän vuoro.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti