Kuulovamma - häpeä vai lahja?

Olen syntymästäni asti ollut huonokuuloinen. Kuulo on jopa niin heikko, että siihen tarvitsi hankkia ensimmäiset kuulokojeet ensimmäisellä luokalla. Koulussa kuuloani huomioitiin hyvin. Istuin aina eturivissä siten, että näin opettajani, jotta pystyisin lukemaan huulilta. Ala-asteella minulla oli siihen jopa erikoistuoli, pyörivä sellainen. Kaikki halusivat siinä istua.


Huonosta kuulosta oli myös helppo kiusata. " Toi ei kuule mitään, puhutaan ihan rauhassa paskaa siis. "
Enpä jaksanut siitä välittää, vaan oli minulla ystäviä, jotka eivät sitä aina huomioineet. Lapsuuden ajan, taisin kuitenkin sen verran tajuta, että kuulokojeet eivät olleet mikään kiva juttu. Kaikki tuijottelivat ja osoittelivat sekä supattelivat. Olin melkoisen usein juorun kohteena. Olisivat hankkineet elämän. Siitä alkoi hiuksien alle piilottelu luokan/kodin ulkopuolella. Eihän sitä edes voinut verrata mihinkään niin arkipäiväiseen asiaan, kuin silmälasit!
Olihan se harvinaista, että kenelläkään nuoremmalla ihmisellä olisi ollut kuulolaitteita. Tai ainakin pitkään kuvittelin olevani asian kanssa yksin, sillä 6 henkisessä perheessämme, vain äidilläni oli sama tilanne.


Ensimmäisen kerran sain kuitenkin kontaktia vertaistukeen, kun menin 12 vuotiaana viestintäkurssille, joka oli tarkoitettu huonokuuloisille nuorille. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, en tuolloin hävennyt asiaa,vaan tajusin, että mehän olimme kaikki samanlaisia. Ihmisiä siis, joilla on aistivika. Tuolla kurssilla tapasin monia kavereita, jotka sitten jäi. Tapasin myös nykyisen avomieheni siellä.


Vaikka hauskaa oli, niin meni silti monta vuotta ennenkuin seuraavan kerran pääsin taas piireihin mukaan.
Osaksi syytä taisi olla äidissäni, joka ei varannut pyynnöistäni huolimatta minua leireille mukaan. Ja osa taas itsessä, kun unohdin sitten hetkeksi kokonaan tämän.


Peruskoulun jälkeinen aika on hyvin muistissa. Sain paljon uusia ystäviä, ja suhtautuminen oli paljon positiivisempaa, kuin mitä lapsena. Ei siitä jaksettu välittää, ja silloinkin huonon kuulon huomasi vain, jos satuin kuulemaan väärin, ja toistin lauseen aivan eritavalla, kuin oli sanottu, ja hauskaa oli.


Opin suhtautumaan jo tuolloin siihen siis positiivisesti, vaikka arastelinkin vielä hieman. 2009, päätin mennä uudelleen viestintäkurssille. Ja sinne myös pääsin. Ensin ajattelin sinne saavuttuani, että onpa porukka vähentynyt, eikä yhtään vanhaa tuttua naamaa missään. Tunteet olivat sinänsä ristiriitaiset, koska tajusin, että olin todellakin myöhästynyt pahasti tästä porukasta. Ensin tapasin erään pari vuotta nuoremman tytön, joka kertoi miten kuulovamma on tehnyt hänen elämästään suorastaan helvettiä. Heti tämän jälkeen hän taisikin esitellä arpeutuneita käsiään viiltelystä. Tyttö vaikutti muutenkin hieman oudolta, sillä välillä tämä oli kuin ylinystävä ja välillä sitten.. no, pelotti suorastaan olla samassa huoneessa, kun tuntui että kohta tulee puukosta.


Menimme esittäytymään keskenämme, ja sinne tuli sitten myöhässä nykyinen hyvä ystäväni hyvinkäältä.
Hänen kanssaan oikeastaan vietinkin sitten kokoviikon, niin hassutellen, tutustuimme maisemiin ja pidimme hauskaa. Taisi meidän "jengissä" pyöriä pari nuorempaakin kollia, mukavia kun olivat. Tästä eteenpäin, menimmekin uudestaan, pari kuukautta myöhemmin pidettävälle nuortenleirille. Siitä pikkujouluihin ja apuohjaaja kurssille. Vietimme kesän lastenleirin apuohjaajina, ja seuraavana kesänä sitten oikeina ohjaajina.


Kertaakaan en ole katunut näihin porukoihin tulemista. Tuntuu, että juuri täällä minun kuuluukin olla, ja tämä on minun juttuni. Vertaistuki on ihana asia, sillä voi jakaa ihmisten kanssa kokemuksia, kuin myös aivan normaalejakin kuulumisia. Kaksimielisyydeltä ja mustalta huumorilta ei näissä porukoissa säästy. Nauru raikaa, ja yhdessä viettämämme aika on korvaamatonta. Tätä aikaa aina odottaa, sillä yhteistapaamisia on vain pari hassua kertaa vuodessa. Mutta silti sinne lähtee aina hyvällä mielellä.


Kohokohta näissä piireissä sitten taisi olla se, että tapasin 2009  nuortenleirillä uudestaan tämän avomieheni. Seuraavan vuoden alussa, päätimme ruveta seurustelemaan ja loppuvuodesta menimmekin kihloihin. Ihaninta hänessä on se, että hänen kanssaan voi olla täysin luonnollinen, ja hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Kuten minä myös hänet. Onhan hänelläkin huonokuulo. Koskaan ei tarvitse miettiä, että mitähän tuokin nyt ajattelee näistä kojeista... pikemminkin se menee niin että "nyt ne kojeet korvaan, niin voisit saada selvääkin tästä puheesta" Siitä tuli siis olennainen osa arkea lopulta.


Omasta mielestäni tämä on lahja. Sillä en ilman tätä olisi koskaan tavannut näitä uusia ihania ihmisiä. Tuntuu, että on niin paljon annettavaa, sillä monikaan ei edelleenkään tiedä tälläisesta mahdollisuudesta. Ja ne jotka tietävät eivätkä uskalla, heihin pitäisi potkia hieman vauhtia. Huomenna suuntaamme kohti pohjoista. Siellä alkaa laskettelu tapahtuma kuuloliiton nuorisolle, ja sinne pitämään hauskaa siis. Mukavaa pääsiäistä!