Tänä aamuna soitin terveyskeskukseen. Meidän kunnassa asiat toimii siten, että soitetaan terveyskeskukseen, jätetään vastaajaan oma puhelinnumero ja sieltä sitten ilmoitetaan -noinsuunnilleen- soitto aika, ja odotellaan puhelua. Tyttäremme on ollut nyt muutaman päivän todella kipeänä, ensin kuumeessa, hieman pulauttelua ja vähän vatsa löysällä. Ne häipyivät, mutta jäljelle jäivät kauhea nuha, ja sitäkin kauheampi kuiva yskä. En aikonut enää kolmatta yötä valvoa silmät ristissä peläten noutajaa, joten ajattelin käyttää tyttöä lääkärin luona.
Sitten se puhelin soi. Vastasin ihan normaalisti omalla nimelläni ja vastaukseksi tuli entisen ystäväni nimi. Silloin menin lukkoon. En todellakaan ymmärrä itseäni. Ei minulla ole mitään menetettävää tai pelättävää, ettenkö voisi tyttöni takia tilata aikaa lääkäriin. Mutisin kuitenkin puhelimeen tyylillä " ööm tota noin, joo siis pitäs varata aika mun tyttärelle." ja " juu siis kipee on ollut, tosi kipee öööh joo mm nii ja korvat pitäs tarkistaa ja kova, sellanen öh kuiva yskä" Ärsyynnyin jopa itseeni. Miksen voinut puhua normaalisti? Ihminen hänkin vain on.
Jostain syystä menin aikanaan lukkoon myös sellaisten ihmisten edessä, jotka aivan sanalla sanoen olivat alistaneet minut. Sama tunne tuli myös nyt. Tämä on se sama ihminen, josta puhuin aiemmassa blogi kirjoituksessani "Ystävyys- ikuinen side(kö?)" Tärisin vielä puhelun jälkeen, tärisin hyvin pitkään.
Terveyskeskukseen sisään astuessani, osa minusta halusi livistää mahdollisimman nopeasti lääkärin pakeille ja osa taas halusi tavata hänet. Melkoisen ristiriitaista, mutta alkoi olla kiire. Tytön aika olisi pian.
Korva tulehdushan siellä sitten havaittiin. Melkoisen inhottava, mutta ihmettelin kuinka tyttö oli silti niin iloinen, siitä piittaamatta. Resepti kourassa sitten kiittelin lääkäriä, ja lähdimme jonottamaan vielä jälkitarkastus aikaa aulaan. Aulassa istuessani katselin ympärilleni kokoajan. Jos hän vain kävelisi ohi, niin sekin riittäisi. Oliko ehkä hiukan epätoivoista?
Loppujen lopuksi oli punnittava omat mielipiteeni. Enkö edelleenkään muka ole päässyt hänestä yli ja miksi hänen elämänsä tai asiansa kiinnostavat minua niin paljon? Pitäisi nyt jättää taas tämäkin asia taakseni, mutta luultavasti tulen yhä uudelleen törmäämään häneen, ellen tyyliin muuttaisi pois täältä. Se on hyväksyttävä juuri tällä tavalla. Ja se tunne, kun todellakin pelkään häntä. Eihän ystävyydestä tule mitään, jos toinen pelkää toista. Eikä sen tunteen varaan voi rakentaa luottamusta, saati ystävyyttä. Päätin siis, että tämä todellakin on oltava nyt ohi. En voi vatvoa tätä lopun ikääni. Vaikka se sattuu eritavoin, on vain päästettävä irti.
Hei vain sitten, moikataan kun tavataan. Eikä yhtään enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti