Eilen se sitten tapahtui. Surutyöni alkoi uudelleen ja tällä kertaa pystynkin käsittelemään sen loppuun saakka. Lopultakin tiedän, mitä tapahtui oikeasti. Kunnia ja suuri kiitos tädilleni, joka sen kertoi, vaikka tämä olikin varmasti rankinta hänelle. Ja anteeksi. Minun oli vain saatava tietää. Tuntui, etten saa koskaan käsitellä tätä asiaa, jos kukaan ei kerro minulle totuutta.
Nyt oli oikea hetki. Istuimme rauhassa alas ja sytytimme tupakat. Minua oli stressannut niin pahasti päivän mittaan tämän aiheen aloittaminenkin niin pahasti, että tunsin olevani vähintään 40-asteen kuumeessa. Sitten viimein sain kysyttyä: Miten isä kuoli? Ja täti kertoi.
Olin jo pitkään miettinyt siskoni kanssa sitä, että miksi kenenkään tarina ei täsmännyt, kun puhuttiin isän kuolemasta. Puhuimme melko avoimesti kaikista mahdollisuuksista. Vaikka silloin asiasta tuntui helpolta puhua, ei sitä ollut helppo kuulla.
Tätini sanoi aivan suoraan sen, minkä arvasinkin tapahtuneen. Tämä oli tehnyt itsemurhan. Tietoisesti, sillä verestä ei löytynyt alkoholia eikä lääkkeitä. Ja että tämä oli yrittänyt monta kertaa. Tällä oli ollut jo ennen meitä jonkinlaisia mielenterveys ongelmia. Aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää tapahtumien ketjun.
Tekotavasta tätini ei halunnut puhua. Ei varmaankaan siksi, koska olihan hän ollut se joka isäni löysi ensimmäisenä. Enhän minä kuitenkaan sitä tullut selvittämään, että miten se oli tapahtunut, vain sen että mitä oli tapahtunut. Sen sainkin tietää. Vaikka tunteeni olivatkin melko ristiriitaiset, eihän se koskaan ole helppoa kuulla mitään tällaista. Silti tästäkin huolimatta oloni oli helpottunut. Olin saanut viimein tietää oikean syyn. Ei enää salaisuuksia.
Kysymyksille ei varmaan koskaan tule loppua, mutta niihin ei osaa vastata kukaan muu kuin isäni. Asian miettimiseen meni jokunen tovi, tunteja. Pystyin kuitenkin antamaan hänelle anteeksi. Tapahtumasta on kauan ja elämä on mennyt eteenpäin. Näin kaiken kuuluikin tapahtua, surullisuudesta huolimatta.
Siskoni oli käskenyt soittaa heti, kun saan tietää. Puhelimessa pyysin häntä istumaan vankasti ja näin hän myös teki. Jonkin aikaa yrittäessäni vastata hänen lukuisiin kysymyksiinsä, tuli hiljaista. Hän romahti ja itki pitkän aikaa ennen kuin sai edes sanaakaan suustaan.
Mietin, että on parempi puhua enemmän kasvotusten. Hänellä oli onneksi tukensa puhelimen toisessa päässä. Puhelun loputtua, itkin itse. Pihalla oli pilkko pimeää ja oli helppo purkaa tunteensa, kun tunsi olevansa yksin. Se helpotti. Loppu illan olin kuin aave ja menin myös aikaisin nukkumaan. Aamulla jatkoimme jutustelua serkkuni kanssa. Se oli vapauttavaa.
Uskoisin, ettei tästä surutyöstä tule kovin pitkää, sillä tämä on kestänyt jo reilun 12 vuotta. Alusta asti, kun tarinassa ei ollut johdonmukaisuutta ja punnitsin serkkuni silloisia sanoja, epäilin että nyt jokin ei mene oikein. En siis saanut tätä päätökseen. Nyt kun tiedän, olen helpottunut. Voin vihdoin päästää irti ja muistella niitä ihania asioita, joita isästä muistan. Ja muistothan eivät katoa koskaan, ainakaan sydämestämme. Vaikka hän tekikin itsekkään ratkaisun ja sai tuntemaan muuta, ei minun auta muuta kuin hyväksyä se.
Isä on kuitenkin aina läsnä kaikkialla. Ja sen tiedän, että kaikesta huolimatta hän rakasti meitä.
Olen valmis. Aloittamaan alusta. Ja sen tiedän, että selviän loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti