Syvyyksissä

Eräänä yönä heräsin aivan karmeaan huutoon ja itkuun. Hetken miettiessäni, tajusin sen olleen minä itse. Vauva ja mies nukkuivat kuin viimeistä päivää, onneksi eivät heränneet. Siinä istuin, kyynel silmäkulmassa, ja ahdisti. Päätin siis lähteä tupakalle. Kellokin taisi olla kolme yöllä.
Ulkona istuessani palasi mieleen mitä olin nähnyt. Edelleen tuntui, että adrenaliini virtasi ja vatsaa kipristeli, ihan vain siksi koska olin erittäin vihainen. Miksi olin?


Tunsin syvää katkeruutta. Eipä voi kauheasti kehuskella lapsuudellaan. Sitä ei nimittäin ollut.
Olen kantanut liian kauan sisälläni suurta salaisuutta, jota aion vieläkin kantaa taakkanani. Vain harvoille ja valituille olen sen pystynyt sanomaan. 
Eikä sitä myöskään ollut siksi, kun jouduin vanhempiemme erotessa huolehtimaan nuoremmasta siskostani. Ja yhä enemmän sen jälkeen, kun äitimme meni uusiin naimisiin, eikä isäkään enää ollut paikalla. Pitihän minun katsoa, että siskolla on kaikki hyvin, isosiskon velvollisuuksia. Eivätkä ne siihen loppuneet. Kun syntyi pienin siskoistamme, ja hänen tultua siihen ikään, että osasi jo kävellä, alkoi helvetti.


Isäpuolemme kohteli omia lapsiaan silkki hansikkain, kun nämä olivat tehneet jotain, mistä pitäisi rangaista. Eri asia sitten, kun tuli meidän muiden vuoro. Välillä saattoi saada kunnon nahkavyöstä, toinen taisi olla mattopiiska. Ja me muut muka valehtelimme kokoajan joka asiasta, ei se ihan näin mennyt.
Omien lasten tarvitsi sanoa vain pari poikkipuoleista sanaa meidän käytöksestä, niin kusessa oltiin.
Eihän siinä vielä mitään. Mihinhän alaikäiset lapset voisivat isän kuollessa turvautua kuin äitiinsä?


Yritimme ainakin. Tämä katseli asioita sormien lävitse. Eihän hänen miehensä sellaista...
Pelottavinta oli äidin iltavuorot. Silloin jäimme täysin isäpuolen armoille. Itse aloin olla sen verran vanha, ettei minuun uskaltanut enää koskea.  En tiedä syytä. Mutta pienempi siskoni ei siltä säästynyt. Kerrankin tämä viinapäissään hakkasi siskoni, niin hyvin jopa ettei todisteita sen kummemmin jäänyt. Tai ainakaan saanut esitellä vieraille. Joka kerta kun kerroimme äidille, hän lupasi hoitaa asian. Tuntui, että tämä uusi perhe oli äidille jopa niin tärkeä, että piti meidän kahden kustannuksella ja selkänahalla se maksaa.Piti yläasteenikin ajan olla vain kotona päivät pitkät, ettei vain mitään satu...


Ulkopuolisille esitettiin niin onnellista ja harmonista perhe-elämää. Oven mennessä kiinni, kaikki kuitenkin palasi ennalleen. Valehtelematta voisin vannoa, että silloin aina veret valui seiniltä, omassa mielessäni.
Ja kun äitimme sitten viimein muka sanoi että hän on tajunnut tilanteemme ja yrittää erota. Hän yrittää sitä vieläkin, reilun 7 vuoden jälkeen.


16-vuotiaana halusin karata kotoa, en vain enää jaksanut sitä paskaa. Mitä vain teit, niin kaikki kaatui niskaan. Mutta sen verran oli omaa tuntoa, ettei vain pystynyt jättämään rakkainta siskoani sinne heidän armoilleen. Ei, ennen kuin hän pärjäisi itse, ja osaisi puolustautua.  Lähes 19 vuoden iässä sitten pääsin lähtemään, ja jättämään tämän taakseni.


Niin. Edelleen katkeruus kalvaa. Miksi äiti ei suojellut niinkuin on äidin tehtävänä? Miksi hän halusi suojella nuorintaan kokemasta avioero vanhempia, kun meidän kahden piti kärsiä hänen valinnoistaan. Tämä tuska ei tunnu lähtevän kulumallakaan, ja se tuntuu niin pahalta, että sama vain jatkuu ja jatkuu, eikä loppua näy. Edelleenkin, öisin herään huutooni, siihen samaan syyhyn. Joka kerta.