Olen ollut suvun ja kavereidenikin kuuntelupylväs. Kuuntelen aina muiden murheita ja myötäilen, sekä myös aikalailla kommentoinkin ja yritän auttaa parhaani mukaan. Mutta tottakai, lopputulos on aina jokatapauksessa sama: Kommentoida saa, mutta kertoja tekee mielensä mukaan.
Olen pienestä saakka saanut oppia vääränlaisista suhde malleista. Yksi oli, että yhdessä ollaan hamaan tulevaisuuteen, vaikka rakkautta, yhteisiäasioita tai edes välttämättä puhevälejä ei olisikaan.
Toinen oli sellainen, että mies alistuu naisen jokatahtoon, yrittää kovasti kapinoida saadakseen oman äänen kuuluviin, siinä onnistumatta. Kolmas sitä, että nainen yrittää väkisin saada suhdetta toimimaan, sellaista jossa ilmeisesti rakastetaan niin paljon, että mies saa satuttaa vaikka murhaan saakka naista. Tälläistä olen joutunut katsomaan koko pienen ikäni. Pienestä saakka, olen yrittänyt neuvoa näistä ainakin kahta. En tiedä mistä, mutta jostain se kumpusi, mistä tiesin millainen on tasapainoinen parisuhde.
Sitten itse menin ja repsahdin samaan lankaan. Olin 16-vuotias aloittaessani seurustelun. Kuvittelin kai, että ihmisiä voi yrittää muuttaa sen verran parempaan suuntaan, että heillä olisi parempi olla. Olin suhteen kulmakivi. Rohkaisin aina, kun toinen tunsi kovasti häpeää. Siedin jatkuvia sääntöjä, tavattiin aina kun miestä ei ahdistanut, mentiin hänen aikataulujensa mukaan. Toki olihan hänellä bändikin, mutta ei se mielestäni ollut syy siihen että pitäisi nähdä muka vain kerran kahdessa viikossa, etenkin kun asuttiin sentään hyvän matkan päässä. Hänellä oli sitoutumiskammo ja jatkuva pelko siitä että petän. Vakuutteluista huolimatta, en ansainnut hänen luottamustaan. Loppujenlopuksi, minä aloin olla melkoisen mustasukkainen hänestä. Ehkä siksi, kun ei nähty, hän kertoi olleensa muiden muijien kanssa. Ei ehkä siten, mutta kuitenkin. He saivat enemmän hänen aikaansa kuin minä, hänen tyttöystävänsä. Oli toki muitakin sääntöjä, mutten jaksa yksitellä niitä tähän. Eikä ne olisi edes mukavaa luettavaa.
Lahjoin häntä lopulta sitten rahankanssa, taisimme ostaa hänelle ainakin kaksi kitaraa ja liput metallican keikalle, sonisphereen 2009.Kun menin hänen perheelleen yöksi, hänen poissaollessaan. Seuraavana aamuna olisi pitänyt olla jonottamassa tälle kyseiselle festareille lippuja aamu 5 aikaan. Sinä yönä ei nukuttu. Poikaystävälläni oli peli hiiri, jossa oli kaiken näköisiä nappuloita. Enhän minä sitä osannut käyttää. Painoin jotain nappia jostain kohtaa, ja pian aukesivat messenger-keskustelu historiat. Olisinkin sulkenut sen pian, ellen olisi lukenut heti ensimmäiseksi jotain järkyttävää. Seksikeskusteluita muiden kanssa.. ja ilmeisesti ihan livenäkin. Lähetin tekstarin poikaystävälle asiasta ja vastauksena oli aha. Ai aha? kiitos vissiin tästä kaikesta. Ja minä tyhmä halusin tämän korjata, ja pyytelin kaksi kuukautta anteeksi, että olin vahingossa joutunut näihin keskusteluihin. Tunteet ja mietteet olivat siinä kovilla. Juuri ennen kun tämä sitten muka pyyteli anteeksi, tajusin että hetkinen. Miksi minun pitäisi tätä pyytää anteeksi. Vasta sitten tajusin etten voi luottaakkaan häneen!
Sonispheressä sitten tapahtui läpimurto. Yöteltassa tekee ihmeitä ajatusmaailmalle. Yö oli rankka ja sateinen. Jatkuvasti joku humalainen kompasteli naruihin ja telttaamme piiritti vallihauta. Lisäksi telttaa piti kokoajan kuivailla kun sade tuli läpi. Ja minä sain tehdä kaiken. Lisäksi ei meidän suhdekaan ollut parantunut mihinkään suuntaan. Seuraavana yönä menimme meille. Päätin sanoa suorat sanat vaikka se satuttikin. Tämä oli loppu nyt. Olin niin väsynyt.
Seuraavaksi lähdin kajaaniin serkkuni kanssa. Siellä oli pippalot, joissa sitten tapasin ihanan miehen. Hänen kanssaan oli aina hauskaa. Hauskan pito mielessä meidän juttu olikin niin hieno. Mutta tämä edellinen edelleen haikaili perään. Palattuani päätimme yrittää uudelleen. Eihän siitä mitään tullut, kun ajatteli kokoajan toista, ja tiesin samalla satuttavani edellistä. Taisi tulla samalla mitalla takaisin, kun edellinen tajusi tilanteen. Yrittämistä kesti vielä puolivuotta, mutta se lopulta oli sanottava taas nämä sanat. Eikä se enää tuntunut miltään. Samalla myös tämä uusikin sai jäädä. En kestänyt kahden miehen välillä pomppimista satuttaen molempia. Se oli loppu nyt. Lopullisesti.
Mietin että syynä on saattanut olla isättömyyteni. Ei isäpuoleni ollut mikään miehen malli. Ei todellakaan. Oma isäni kuoli ollessani nuori, mutta sekin suhde malli minkä siitä sain, ei todellakaan vastannut oikeaa kuvaa.
Kaiken sai oppia ihan kantapään kautta, ja muiden virheistä.
Jonkinaikaa meni, ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. Olimme tunteneet jo monta vuotta. Aina nähdessämme, harvoin siis, näissä kuuloliiton porukoissa, oli perhosia vatsassa. Ainahan se siihen jäi. Kunnes eräällä kurssilla sitten tämä leimahti tuleen. Ensimmäistä kertaa sain oikeanlaisen mallin parisuhteeseen. Itseltäni. Suhteessa ei koskaan tarvinnut pelätä, ja kaikki sujui niin luonnollisesti. Paria kuprua lukuunottamatta, meillä on tasapainoinen suhde, jossa kummatkin tekevät työtä sen eteen. Olemme kovin samanlaisia, ja hänen kanssaan on hyvä olla. En olisi voinut löytää parempaa ihmistä rinnalleni. Edelleen rakastan häntä yhtä paljon kuin alussakin. Enemmänkin. Taisi nyt löytyä se oikea. Tokihan jokaisessa suhteessa on ongelmansa, mutta niistä selvitään. Sovimme alusta alkaen parisuhteen pelisäännöt, niin se helpotti asioita huomattavasti. Tästä en luopuisi koskaan, jos minulta kysytään. Kukaan ei ole täydellinen, mutta hän on täydellinen juuri minulle, oli ennen , nyt ja tulee myös aina olemaan. Nämä kaikki vuodet piti käydä läpi, jotta oppisin arvostamaan sitä oikeanlaista suhdetta. Sen myös löysin. Nyt olen onnellinen viimein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti