Kävellen. Mustilla sukilla

On aika tabu nykyään, jos joku tajusi jo otsikosta, että puhun mustasukkaisuudesta.

Miksi määritellään, mistä saa ja mistä ei saa olla mustis? Minkälainen määrä itseäsi esimerkiksi haittaisi? Oli sitten kyse parisuhteesta tai jostain muusta.

Kuva lainattu täältä :) 

"Muistan saaneeni ensimmäisen mustasukkaisuus kohtauksen pienenä, kun halusin rimpauttaa ovikelloa. Koska kilpailimme serkkuni kanssa alakerran pesulasta ovelle saakka, kumpi on ensin ja hän sattui olemaan nopeampim niin puraisin häntä lujasti. ( Taisin oikeastaan joka kerta suuttuessani purra.. :D) tai kun siskoni sai jotain, ja minä en. Tai kun kaverit joskus tahtoivatkin leikkiä ilman minua, niin jollekin heistä sitten olin mustis. Välillä oli niin että jätimme seuraavalla kerralla jonkun toisen ulkopuolelle. Aika tyypillistä pikkulapselle, eikös? siis puremista lukuunottamatta...

Vähän isompana, pitikin olla sitten hieman erilaisista asioista mustis. Ensinnäkin uuden isäpuolen hyväksyminen oli vähintäänkin kovan työntakana, etenkin kun hänen tahtipuikkonsa mukaan elettiin alusta asti. Ja äitihän seurasi vaaleanpunaisine laseineen perässä, niin ettei sitten antanut meille huomiota. Mustasukkainen siis isäpuolelle, joka sai kaiken mahdollisen huomion. Kas kun en olisi jo muutenkin joutunut kilpailemaan siitä jo sisareni kanssa. Ja sitten myöhemmin heitä tuli vielä yksi lisää. Tämän vielä sulatin...

Olimme muuttaneet uuteen pihapiiriin pari vuotta aiemmin, ennen kuin kuvioihin tuli yksi parhaista lapsuuden ystävistäni. Ensin meillä oli aina hauskaa, monta vuotta. Kunnes huomasin, että äiti rupesi halailemaan häntäkin, ja pitämään omana tyttärenään, ja sanoikin tätä monta kertaa ääneen. Hän oli kirjaimellisesti aiemmin meillä aina, koska halusin niin ja koska säälin häntä hänen oman koti-tilanteensa vuoksi. Alkoi tuntua, että taas piti kilpailla lisää huomiosta, ja mustasukkaisuus vain lisääntyi eikä loppua näkynyt. Minusta on aina tuntunut siltä, että mikään mitä annan ei riitä. Minä en riitä, ja en ole tarpeeksi hyvä lapsi.


Kauan pystyin esittämään kilttiä tyttöä, joka hyppii kaikkien pillin mukaan ja on ystävällinen ja päläpälä.
Taisin olla 15-vuotias, kun "taika" murtui lopullisesti erään toisen ystäväni valaisemana. Molemmat ystävyydet katkesivat pitkäksi aikaa. Halusin aikaa miettiä, ja enkä halunnut olla jatkuvan mustasukkaisuuden kourissa.
Aikaa myöten, riittämättömyyteni ja hyvyyteni ei kuitenkaan riittänyt, joten esityskin sai päättyä. Minusta kuoriutui murrosiän aikana tyystin eri-ihminen, kuin mitä aiemmin olin ollut. Kaikki muuttui silloin päälaelleen.

Nyt osaan sanoa ei. Äitini ihmetteli tilannetta, ja yritti paikkailla meidän välejämme( minun ja ystävän), mutta se sai aina minut aivan raivon partaalle. En koskaan ole saanut sanotuksi ääneen (tai jos olen, en enää muista sitä, ja sitä ei myöskään otettu huomioon) hänelle, että mikä vittu siinä on. Siinä, että pitää myötäillä kaikkea, kaiken pitää olla esitystä. Elämä on kuitenkin tätä, ilon ja onnenkin keskellä saa olla surua ja murhetta. Aina ei voi olla kaikki hyvin.
Onneksi pidin välimatkaa noista ystävistäni, tuntui että olisin seonnut lopullisesti ja joutunut suljetulle osastolle, kun tilanne tuntui välillä niin sietämättömältä.

Nykyään tulen hyvin toimeen molempien kanssa. Toisen kanssa enemmän, sen jonka takia olin mustasukkainen. Enää siihen ei ole tarvetta, mutta huomaan kyllä hänen puheensa varovaisuudesta vieläkin, miten häntä pelotti aikanaan minun vihani niin paljon, että pelkää sen vielä nykyäänkin toistuvan. Siitäkin huolimatta, että olen monesti yrittänyt selvittää hänelle tilanteen. Nykyisin hän on myös yksi Sofian kummitädeistä. Yksi ystävyys, jonka meinasin heittää hukkaan, joka lopulta olikin kullan arvoinen.

Kuva lainattu täältä :) 

Mustasukkaisuutta saa olla vähän, mutta yli mennessä päätin katsoa jälleen itseäni peilistä. Miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin. Parisuhteessa en siedä liiallisuuksiin menevää mustistelua, koska se jos mikä, kertoo luottamuksen puutteesta. Sitä ei ole onneksi esiintynyt liikaa kummaltakaan taholta. Kerran ihan kunnolla minun puolestani, mutta siihen oli aivan helvetin hyvä syykin. Miettien kihlajais-aamua. Se ei tänne kuitenkaan kuulu. :)

Tämä tie ei vie kuitenkaan pitkälle. Se vain rikkoo ihmissuhteet ja toisesta osapuolesta ei koskaan tunnu siltä, että luottaisit häneen täysin. Kannattaa siis joskus katsoa/ pyytää jota kuta katsomaan peiliin. Siellä se syypää yleensä näkyy. :)"

Löysin pari sivustoa, jotka hyödyllisiä tähän aiheeseen: Linkki 1 & Linkki 2.