Et muistaisi kuka olet ja miksi olet. Joutuisit aloittamaan täysin alusta kaiken oppimasi, kaikki ihmiset ja mikä pahinta, itsesi.
Joudun työssäni törmäämään tähän päivittäin. Vanhat mummot ja papat, joiden muisti ei enää pelaa, pitkältä ja/tai lyhyeltä ajalta, saa itseni kauhun partaalle. Miltä oma tulevaisuus näyttää?
Suvussa kulkee alzheimerin tauti. Se voi iskeä jopa neljän vuosikymmenen jälkeen. Kauheinta on ajatella, että jonain päivänä alat unohtaa tärkeitä asioita aivan täysillä. Se etenee, ja vähitellen unohdat läheisesi ja lopulta itsesi. Pian sitä elää omassa vaaleanpunaisessa kuplassaan, suojassa maailman pahuudelta. Joidenkin korviin kuulostaa hunajalta. Sitä se ei ole.
Siitä lähtien, on joka päivä riippuvainen jonkun toisen avusta. Ihmisiä et tunne, koska joka päivä hoitaja vaihtuu, tai sitten vaan päivän päätteeksi unohtaa ihmiset. Elämän hallinta, ei ole enää omissa käsissä.
Oon pitkään ajatellut kirjoittaa oma elämän kerran. Siis sellaisen, yhden kappaleen tuotoksen, jota lukisin itse vanhuudenpäivilläni. Jos joskus muisti pettää, voin ainakin lukea tutun kuuloisesta elämästä, luullen sitä ihan joksikin muuksi.
Tähän mennessä muisti on pelannut, vähän niinkuin normaalin ihmisen. Tosin, unohdan useimmiten tärkeitä asioita, mutta muistan kuva tarkkaan pitkältä ajalta menneisyyden. Ainoastaan harmittaa, jos puhuu jostain muistamastaan asiasta, toinen ei sitä muistakaan. En tosin väitä, että muistaisin täsmälleen kaiken. Liikaa vain. Kuitenkin. Se oma kirja. Ois luksusta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti