Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Pätee lähes kaikkeen. Oon kuullut ton lauseen aika monen suusta viimeaikoina. Tänään palas mieleen kaikenlaiset tunteet peruskoulu ajalta. Luulin, että sain haudattua kaikki siihen liittyvät tuntemukset, mutta en vieläkään. En osaa käsitellä ajatuksiani täysin loppuun saakka, enkä käsitellä surujani. Ilmeisesti on helpompaa hautautua arjen kiireeseen niin kovallakin panoksella, että unohtaa ajatella, kuka olen?

Ihminenhän muuttuu ajan myötä. Jotkut parempaan suuntaan, toiset huonompaan ja kolmannet junnaavat paikallaan. En edes tiedä, mihin ryhmään itse kuulun. Kai sekin on katsojan silmissä, kuten kauneuskin on.
Osittain tunnen kuuluvani kaikkiin ryhmiin. Muutun, mutten siihen suuntaan, mihin itse haluan. Sekin johtuu siitä, etten tiedä mitä tahdon. Tän päivän postaus tulee olemaan sekava.

Lueskelin tossa taannoin myös enkeli-elinan päiväkirjoja ja minttiksen blogia. Kaikki palasi mieleen, kuin eilispäivä. Oma kiusaamiseni ei ehkä ollut ihan noin rajua, väkivaltaan saakka, mutta tiedän kyllä mikä estikin sen.

v.2004
Peruskoulu. Se oli sitä aikaa, että tahtoisin kaivaa tunnelin lähes kiinaan saakka, ja heittää ne tunteet sinne, multineen päivineen. Ainoastaan hyvä puoli sieltä, on ystävät.  Ala-astekaan ei ollut niin paha, mitä siellä nyt saatettiin hieman pilailla kustannuksellani, nimitellä, kiusata ihan vain huvin vuoksi. En tiedä miten kestin sen, mutta en kai silloin edes välittänytkään niin paljoa. Ylemmälle tasolle mentäessä, vaatimukset koveni.

Entä sitten, jos nyt en 7.lk halunnut polttaa tai juopotella pitkin kyliä? Oishan se ollut coolia. Eräs ystävänikin tuli pitkän ajan jälkeen piipahtamaan, tarkoitus oli mennä silloin ehkä ekan kerran ryypiskelemään. Se juttu kun meni metsään, äkkiä pitikin soittaa toiselle kaverille. Siellä vois juoda päänsä täyteen.
Ei mua pelottanut äidin tai kenenkään muun reaktio siihen, et olisin teini ja mä joisin. Mulla oli omia hommia kotona, kuten justiinsa kattoa siskojen perään. Tai siis ensisijaisesti: ettei kukaan käy kehenkään käsiks.
Kapina alkoi lähinnä näitä periaatteita vastaan. Miks vitussa mun pitäs olla samanlainen ku kaikki muutkin? Ei mulla ollut pakonomaista tarvetta miellyttää muita.

Koulussa kaikki katsoi nenän vartta, ja ilmeestä aina näki kun puhuttiin musta. Perästä kuului naurua. Oli aina niin vitun ärsyttävää mennä edes kouluun. Lintsasin monesti. Oujee. Tykkäsin yleensäkin olla koulussa. Siellä sain olla oma itseni, eikä ketään tarvinnut vahdata. Mut sen teki siellä moni mun puolesta: Ne vahtas mua.
Uskoisin, että kiusaaminen olis menny rajummaks, ellei veljeni olisi käynyt höllentämässä. Olisi saattanut käydä samoin kuin lopulta enkeli-elisallekin. Toikin oli jo rasittavaa. Mustan leiman sain otsaani, koska luokallani oli pari tyyppiä jotka "tunsivat" mut entuudestaan. Tai niin ne ainakin luuli.

Tää leikki tuntui ikuiselta rikkinäiseltä puhelimelta. Juorut vaan kasvoi, ja mikään ei pysynyt salassa. Mähän olinkin ihan hitonmoinen huora. Koskenut edes pitkällä tikullakaan siihen aikaan jätkiin. En vieläkään pystynyt luomaan kontaktia jätkiin, luottamus puutteen takia. Ei sillä, etteikö ihastuksia ollut.

Kasiluokalla, rinnakkaisluokalle tuli uusi tyttö. Tutustuttiin ja hengailtiin. Silloin päätin ensimmäisen kerran maistaa tupakkaa. En miellyttämisen halusta, vaan omasta kiinnostuksesta. No, eihän se hyvää ollut. Olo kuitenkin alkoi tuntua melko hyvältä. Kattoiskohan kaikki mua nyt erilailla, ja lopettas paskan jauhamisen?
En antanu niille sitä tyydytystä, et nyt ne sais uuden juorun aiheen musta. Aloitin ensin polttamaan vitutukseen. Sit siitä tuli tapa. Koko loppu yläaste meni ihan perseelleen, ja arvosanat laski kun pysyin poissa tunneilta. En kuitenkaan niin paljon, että olisin joutunut uusimaan koko luokka asteen.

Amikseen päästyäni, ajattelin, että nyt saisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Eikä kukaan oo sanelemassa kenellekään etukäteen millainen muka olen. Aloitinkin. Olin vihdoin vapaa kahleista.

Ps. Join ensimmäiset kännit veljen kanssa, 16-vuotiaana. Seuraavat vasta itsenäisesti kaveriporukassa 17- vuotiaana. Mikä kiire muka on aloittaa nuorena? Mulla oli ihan hauskaa tolloinkin vasta. Eikä se ollu puuduttavaa, koska en istunut joka viikonloppu jossain, vaan musta tuntui kerrankin, ettei mun tarvinnut enää miettiä ja huolehtia, olin vapaa. Vaikka nykyään molemmat päihteet ovat olleet kuvioissa, sen tiedän etten ole ainakaan miellyttämisen takia sitä tehnyt. Pelkästään omasta halusta.

Lähin siis etsimään itseäni uudelleen. Olen edelleen sillä tiellä. Osan olen jo löytänyt, loput odottavat vielä. Ehkä mä joskus vielä tiedän, mitä tehdä ja kuka mä oon.

Kävellen. Mustilla sukilla

On aika tabu nykyään, jos joku tajusi jo otsikosta, että puhun mustasukkaisuudesta.

Miksi määritellään, mistä saa ja mistä ei saa olla mustis? Minkälainen määrä itseäsi esimerkiksi haittaisi? Oli sitten kyse parisuhteesta tai jostain muusta.

Kuva lainattu täältä :) 

"Muistan saaneeni ensimmäisen mustasukkaisuus kohtauksen pienenä, kun halusin rimpauttaa ovikelloa. Koska kilpailimme serkkuni kanssa alakerran pesulasta ovelle saakka, kumpi on ensin ja hän sattui olemaan nopeampim niin puraisin häntä lujasti. ( Taisin oikeastaan joka kerta suuttuessani purra.. :D) tai kun siskoni sai jotain, ja minä en. Tai kun kaverit joskus tahtoivatkin leikkiä ilman minua, niin jollekin heistä sitten olin mustis. Välillä oli niin että jätimme seuraavalla kerralla jonkun toisen ulkopuolelle. Aika tyypillistä pikkulapselle, eikös? siis puremista lukuunottamatta...

Vähän isompana, pitikin olla sitten hieman erilaisista asioista mustis. Ensinnäkin uuden isäpuolen hyväksyminen oli vähintäänkin kovan työntakana, etenkin kun hänen tahtipuikkonsa mukaan elettiin alusta asti. Ja äitihän seurasi vaaleanpunaisine laseineen perässä, niin ettei sitten antanut meille huomiota. Mustasukkainen siis isäpuolelle, joka sai kaiken mahdollisen huomion. Kas kun en olisi jo muutenkin joutunut kilpailemaan siitä jo sisareni kanssa. Ja sitten myöhemmin heitä tuli vielä yksi lisää. Tämän vielä sulatin...

Olimme muuttaneet uuteen pihapiiriin pari vuotta aiemmin, ennen kuin kuvioihin tuli yksi parhaista lapsuuden ystävistäni. Ensin meillä oli aina hauskaa, monta vuotta. Kunnes huomasin, että äiti rupesi halailemaan häntäkin, ja pitämään omana tyttärenään, ja sanoikin tätä monta kertaa ääneen. Hän oli kirjaimellisesti aiemmin meillä aina, koska halusin niin ja koska säälin häntä hänen oman koti-tilanteensa vuoksi. Alkoi tuntua, että taas piti kilpailla lisää huomiosta, ja mustasukkaisuus vain lisääntyi eikä loppua näkynyt. Minusta on aina tuntunut siltä, että mikään mitä annan ei riitä. Minä en riitä, ja en ole tarpeeksi hyvä lapsi.


Kauan pystyin esittämään kilttiä tyttöä, joka hyppii kaikkien pillin mukaan ja on ystävällinen ja päläpälä.
Taisin olla 15-vuotias, kun "taika" murtui lopullisesti erään toisen ystäväni valaisemana. Molemmat ystävyydet katkesivat pitkäksi aikaa. Halusin aikaa miettiä, ja enkä halunnut olla jatkuvan mustasukkaisuuden kourissa.
Aikaa myöten, riittämättömyyteni ja hyvyyteni ei kuitenkaan riittänyt, joten esityskin sai päättyä. Minusta kuoriutui murrosiän aikana tyystin eri-ihminen, kuin mitä aiemmin olin ollut. Kaikki muuttui silloin päälaelleen.

Nyt osaan sanoa ei. Äitini ihmetteli tilannetta, ja yritti paikkailla meidän välejämme( minun ja ystävän), mutta se sai aina minut aivan raivon partaalle. En koskaan ole saanut sanotuksi ääneen (tai jos olen, en enää muista sitä, ja sitä ei myöskään otettu huomioon) hänelle, että mikä vittu siinä on. Siinä, että pitää myötäillä kaikkea, kaiken pitää olla esitystä. Elämä on kuitenkin tätä, ilon ja onnenkin keskellä saa olla surua ja murhetta. Aina ei voi olla kaikki hyvin.
Onneksi pidin välimatkaa noista ystävistäni, tuntui että olisin seonnut lopullisesti ja joutunut suljetulle osastolle, kun tilanne tuntui välillä niin sietämättömältä.

Nykyään tulen hyvin toimeen molempien kanssa. Toisen kanssa enemmän, sen jonka takia olin mustasukkainen. Enää siihen ei ole tarvetta, mutta huomaan kyllä hänen puheensa varovaisuudesta vieläkin, miten häntä pelotti aikanaan minun vihani niin paljon, että pelkää sen vielä nykyäänkin toistuvan. Siitäkin huolimatta, että olen monesti yrittänyt selvittää hänelle tilanteen. Nykyisin hän on myös yksi Sofian kummitädeistä. Yksi ystävyys, jonka meinasin heittää hukkaan, joka lopulta olikin kullan arvoinen.

Kuva lainattu täältä :) 

Mustasukkaisuutta saa olla vähän, mutta yli mennessä päätin katsoa jälleen itseäni peilistä. Miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin. Parisuhteessa en siedä liiallisuuksiin menevää mustistelua, koska se jos mikä, kertoo luottamuksen puutteesta. Sitä ei ole onneksi esiintynyt liikaa kummaltakaan taholta. Kerran ihan kunnolla minun puolestani, mutta siihen oli aivan helvetin hyvä syykin. Miettien kihlajais-aamua. Se ei tänne kuitenkaan kuulu. :)

Tämä tie ei vie kuitenkaan pitkälle. Se vain rikkoo ihmissuhteet ja toisesta osapuolesta ei koskaan tunnu siltä, että luottaisit häneen täysin. Kannattaa siis joskus katsoa/ pyytää jota kuta katsomaan peiliin. Siellä se syypää yleensä näkyy. :)"

Löysin pari sivustoa, jotka hyödyllisiä tähän aiheeseen: Linkki 1 & Linkki 2.