Elä hetkessä

Carpe diem- tartu hetkeen- sana joka kuulostaa ihanalta säveleltä korvassa.
En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät elä edes tätä päivää, vaan tuskallisesti laskevat päiviä johonkin tiettyyn hetkeen tai vaikka vaan et 5 päivää viikonloppuun.
Eihän huomisesta koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan?  Vai eikö nämä ihmiset osaa elää, kuin tiettyinä hetkinä?

Tartu hetkeen

Jokaista hetkeä pitäisi arvostaa. Äsken mennyt sekuntikin oli hukkaan heitettyä, arvokasta aikaa, jota et ikinä saa takaisin. Tuntuu välillä, että itsekin heitän aikaa turhaan hukkaan, kun voisin sen käyttää hyödyllisemminkin. Milloin ihmiset lakkasivat välittämästä? Aina on aikaa jäädä vaikka nurmelle makaamaan, ja katsoa pilvien menoa, haistella aamukasteen tuoksua ja nauttia elämästä.

Elämä voi olla vaikka kuinka vaikeaa, jos siitä haluaa tehdä sellaisen.
Mennyttä elämää et voi muuttaa. Miksi siis murehtisit sitä? Aikakonetta ei ole keksitty, ja hyvä niin.
Ilman menneisyyttä, et olisi sinä, juuri se mikä tekee sinusta sinut.
Tulevaisuuteen vaikutat omilla valinnoillasi. Jos haluat paremman tulevaisuuden, kuin hetken mitä nyt elät, niin tee siitä sellainen. Tästä maailmasta ei lopu valinnanvara. Aika toki loppuu aikanaan, jokaisen meidän kohdalla. Silloin en kyllä haluaisi tulla miettineeksi, mitä kaikkea jätin tekemättä, miksen valinnutkaan niin, vaikka olisi mieli tehnyt? Jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja sen laatuun.

Älä siis oikeasti laske milloin lähdet matkoille kotimaahan, tai ulkomaille. Älä laske, milloin pidät suuret juhlat tai muutakaan pientä. Sinulle on annettu vain tämä hetki, ei vielä huomista.
Suunnitella voi tottakai jonkin ajan päähän. Siihen hetkeen laskeminen on järjetöntä. Te ajankulumisen odottajat varmaankin tiedätte, mitä se "odottajan aika on pitkä" merkitsee. Aivan.
Toinen lause mistä tykkään, on että "älä jätä huomiselle sitä, minkä voit tehdä tänäänkin"

Elämä menettää merkityksensä, jos et tee jokaisesta päivästäsi elämisen arvoista. Jos muistelee vain pelkästään hyviä aikoja, vähänkin huonommat ajat saavat mielen masentumaan. En halua ajatella, mitä suurissa vastoinkäymisissä nämä ihmiset ajattelevat.
Pitää muistaa, että jokaisella teolla, tapahtumalla, ajalla ja paikalla on merkityksensä. Mistä voit tietää, jos huomista ei vaikka tulisikaan? Elä ja rakasta. Nekin on lemppareita.
Ja niistä pidetään kiinni.

Tunteen viemää

Päätin, että jätän tästä postauksesta pois kaiken mahdollisimman negatiivisen, mikä mieleen pälkähtää. Eihän tästä oo tarkotus muuttaa koko blogia ihan mahdottoman synkäksi.
Tää aihe minkä nyt valitsin, kiinnostaa kuitenkin kovasti. Monetko elävät tunteella ja antavat sen ohjata elämää? Moniko elää unelmaansa vaiko vaan haaveilee unelmiaan?

Nelisen vuotta sitten ajattelin itsekin näin, että on helpompi antautua haaveilulle ja unelmoinnille kuin toteuttaa niitä. Sehän olisi kauhean riski altista ja pelottavaa ottaa hyppy tuntemattomaan. Ja mitä tapahtuisikaan, jos se ei menisikään niin kuin suunnitteli?

Aivan. Sitten tajusin, että se jutun juju onkin juuri siinä. Juuri mitään en nykypäivänä enää suunnittele. Lähes kaikki on spontaanisista ideoista peräisin olevaa, eikä toiminnalla ole juuri rajoja. "Aikuiset" ihmiset tulee koputtamaan päätä, että hetkinen, tässä ei ole päätä eikä häntää.
Spontaanit ideat on juurikin niitä parhaita. Mistään ei nauti niin paljon, kuin äkkinäisistä päätöksistä, ja antaa elämän viedä. Juuri niin, kuin itsestä tuntuu parhaalta. Reilut kolme vuotta olen antanut tunteiden viedä. Jos ajatus tuntuu heti hyvältä, se toteutetaan mahdollisimman pian.
Näin perheellisenä, spontaaneja ideoita on hieman hankalampi ehkä toteuttaa, muttei kuitenkaan estä sitä.

Tossa oli se asiallinen osuus mun postauksesta. Nyt tulee se, mistä kuitenkin oikeasti haluaisin puhua.

En tiedä muista, mutta musta tuntuu et mulla oikeasti on jonkunlainen kuudesaisti joissain asioissa.
Vaistoan herkästi ihmisten tunnealoja, sitä mitä he miettivät, ilmeistä näkee samantien mitä mieltä joku on jostakin asiasta, vaikkei sanoisi sitä ääneen. Oon nyt lähiaikoina kuullut monelta ihmiseltä, (joita on siis enemmän kuin 4) että mulla olisi hyvä ihmistuntemus. Pari heistä on olleet oikein yllättyneitäkin tästä, koska olemme tutustuneet vasta. Silti tuntuu molemmista osapuolista, että ainahan tässä on tunnettu. Tai minä ainakin hänet.

Kesällä tapasin pari hyvänpäivän tuttua. Eri tapahtumissa kummankin. Toisen kanssa vietin kolme viikkoa, mutta jo toisena päivänä rupesin kertoilemaan tämän tapoja toimia, luonteen piirteet ja kaiken mahdollisen. Mitä en voinut tietää etu käteen. Ne kolme viikkoa olivat mahtavat tämän ihmisen kanssa. Joku olisi voinut ottaa loukkauksena, kun kuulee totuuden itsestään. Tämän rupeaman jälkeen olimme hyvänpäivän tuttujen sijaan hyvät ystävät.

Toisen kanssa olimme jutelleet aiemmin vain niitä näitä. Sieltä täältä. Säästä ja muusta.
Sitten meillä pidettiin tuparit ( jes, oltiihan asuttu tässä vain 1,5v, ennen kuin nekään saatiin järkättyä.) Siellä tapahtui jotain, jota ei olisi saanut koskaan tapahtua. Ja kun kerroin tästä yleisesti, näin tämän tuttuni naamasta saman tien, mistä oli kysymys. En kuitenkaan maininnut siitä heti. Ilta olisi mennyt pilalle. Juteltiin kuitenkin jälkeenpäin. Kerroin taas vain sen, minkä tunsin. Se piti jälleen paikkansa. Täysin. Tästäkin hyvän päivän tutusta tuli hyvä ystävä.

Oon luonteeltani ollut aina enemmän tarkkailija, enkä sosiaali sopuli, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Jos mun moraali ja elämänkatsomus eroaa toisesta ihmisestä radikaalisti, ei ole yleensä hirveesti juteltavaakaan. Eli antaa siis olla. Ei pidä tuhlata elämäänsä turhiin, hyväksikäyttäviin ihmisiin.

Sen lisäksi, että vaistoan ihmiset herkästi, niin vaistoan myös tapahtumia. Vaiston varaisesti on joitakin tapahtumia tapahtunut. Tiesin isän kuoleman mielessäni jo vuosia, miten se oikeasti meni. Kerroin siitä siskollenikin. Vaan en voinut varmuudella sitä todeta. Tiedän vain joitain asioita.
Onneksi kaikki tuntemukset ei pidä paikkaansa, suurin osa kuitenkin pitää ja se välillä pelottaa.
Ehkä siksi, että vaistosin tänään kuoleman. Olen tuntenut tämän tunteen jo kesän alusta.
Joku läheinen, puolen vuoden sisään. Viimeksi piti paikkansa. Ja silloin lähti kaksi henkilöä.

Elämä täynnä valinnan polkuja

Välillä tuntuu et suusta lipsahtelee tuontuosta aina jotain, minkä kyllä välillä tahtoisi jättää sanomattakin. Sille ei voi mitään, että kun luonne on kiivas, niin pyrkii oikomaan asioita samantien.
Välillä toivoisin itsekin, että tämä armoton suuni voisi pysyä munalukolla kiinni. Joku sanoo poikkipuoleisen sanan, niin täältä tulee vähintään hurrikaani vastalauseena. Oivoi. Sääliksi käy niitä, jotka sen kohteeksi joutuvat.

Toisinaan kuitenkin ärsyttää. Ainakin nämä alla olevat asiat.

Ihmiset, jotka käyvät kylässä kerran vuodessa tai kerran viidessä vuodessa, valittavat, kun tulee jotain muutoksia elämään.

Ensimmäinen asia mistä oon varmaan saanut kuulla jo kolmisen vuotta, niin ainakin siitä kuinka olen "vienyt" jätkän pohjolasta ja tuonut tänne etelä-suomeen. Jaha.
Kuka muka näkeekään niitä kaikkia hyviä puolia joita tästä koitui? Miestä itseään en tähän laske mukaan. Hän sentään on itse sen tajunnut ja myöntänytkin.
Ei niin kukaan. Siellä asuessaan hänellä ei ollut motivaatiota käydä koulujaan loppuun, käydä töissä tai tehdä elämällään mitään. Kun lopulta sitten tavattiin uudelleen, motivaatio löytyi ja jätkä otti itseään niskasta kiinni. Voin sanoa, ettei minulla ollut kuin ehkä hivenen pieni osuus siinä, näytin suuntaa. Hän itse päätti, mitä tekee. Niin, emme edelleenkään asu pohjoisessa työtilanteen takia. Siellä ei yksinkertaisesti ole töitä. Ja tässä maassahan ei kauas pötkitä, jos niitä ei ole. Sossun tuelle en lähde. Se on tarkoitettu töitä vieroksuville ihmisille, köyhille opiskelijoille ja muille vanhuksille, joilla ei ole rahaa. Työkuntoisena tahtoo kuitenkin käydä töissä. Siinä ehkä tiivistelmänä.

Nyt saatiin omakämppä. Ostettiin se vähän kauempaa, kuin tästä missä olemme tottuneet asumaan. Joopajoo. Tosi kaukana onkin. Vain 15-20 minuuttia matkaa entisestä asuinpaikastamme. Hirveä käsite.
Siis mitä ihmettä oikeesti?  Ei me muutettu Tampereelle saatika Rovaniemelle. Te, jotka ette kuitenkaan käy joka päivä, valittaa tästä et "no nyt kun mä ensvuoden keskiviikkona ajan sinne, ni sinne on viel enemmän matkaa..." Ja ne, jotka oikeesti käyvät täällä, sanovat reippaasti vaan, että "kiva paikka, sinnehän pääsee kätevästi bussilla!"  -.-'

Taasko tässä nähdään eroja, ketkä kuuluukaan niihin oikeisiin ja aitoihin ihmissuhteisiin?

Kolmas asia. Hankitaan kissa. Oon aina tahtonut kissan. Mies tahtoi koiran. Mitä sitten? Edelleenkin, ainoat ihmiset jotka ovat allergisia kissoille, käyvät korkeintaan kerran vuodessa. Jos edes sitäkään. Satun lisäämään facebookin seinälle jotain kivaa tulevasta kissasta, tai kommentoin kasvattajan kuvia. Jatkuvasti tulee kommentteja "nyt mä en voi käydä teillä enää.."  Mies on vähintään yhtä allerginen niille kuin hekin, vaan silti vaikka kuinka linkkaat sinne keskustelupalstoille tai muualle, että "ei allergisoi, kun ei miehelläkään ole oireita"  niin tätä ei huomioida. Vikistään vaan lisää, ettei voi tulla kylään. Se kun on niin kivaa.
Ymmärrän kyllä ettei aina ole aikaa tai rahaa tullakkaan käymään. Mut ongelmana on, että meillä sitä pitäis aina olla, ja meidän pitäs olla valmiina, tulossa vähintään se nelisen kertaa vuodessa? Morjens.

Ja päivän neljäs ja viimeinen.

Savu tulee jo korvista ulos. Eräästä ystävästäni tuntuu tulleen minulle jonkin asteen kilpailija. Aina kun puhumme, niin tuntuu että hän yrittää kertoa aina jotain parempaa tapahtuneen hänen elämässään. Aina kaikki on hyvin. Joka kerta kun hän soittaa, itkien, mikä on mennyt pieleen, yritän neuvoa ja kuunnella. Kuitenkin seuraavana päivänä ollaan, kuin mitään ei olis tapahtunut. Kaikkihan on ollut alusta lähtien täydellistä. Eli jälleen elämässäni on yksi kulissin pitäjä lisää.
Tosin nää ei taida tästä maailmasta edes loppuakkaan.....

PS. ärsyttää mua myös pitkä vihaiset ihmiset. Ne ei sitten osaa jatkaa elämäänsä.

Mukavaa tiistaita vaan teillekkin. :)

Unohdetut

Unohdetut muistot. Eikö olisikin kauheata pyykiä mennyt elämä täysin muistista ja aloittaa puhtaalta pöydältä?

Et muistaisi kuka olet ja miksi olet. Joutuisit aloittamaan täysin alusta kaiken oppimasi, kaikki ihmiset ja mikä pahinta, itsesi.
Joudun työssäni törmäämään tähän päivittäin. Vanhat mummot ja papat, joiden muisti ei enää pelaa, pitkältä ja/tai lyhyeltä ajalta, saa itseni kauhun partaalle. Miltä oma tulevaisuus näyttää?

Suvussa kulkee alzheimerin tauti. Se voi iskeä jopa neljän vuosikymmenen jälkeen. Kauheinta on ajatella, että jonain päivänä alat unohtaa tärkeitä asioita aivan täysillä. Se etenee, ja vähitellen unohdat läheisesi ja lopulta itsesi. Pian sitä elää omassa vaaleanpunaisessa kuplassaan, suojassa maailman pahuudelta. Joidenkin korviin kuulostaa hunajalta. Sitä se ei ole.

Siitä lähtien, on joka päivä riippuvainen jonkun toisen avusta. Ihmisiä et tunne, koska joka päivä hoitaja vaihtuu, tai sitten vaan päivän päätteeksi unohtaa ihmiset. Elämän hallinta, ei ole enää omissa käsissä.

Oon pitkään ajatellut kirjoittaa oma elämän kerran. Siis sellaisen, yhden kappaleen tuotoksen, jota lukisin itse vanhuudenpäivilläni. Jos joskus muisti pettää, voin ainakin lukea tutun kuuloisesta elämästä, luullen sitä ihan joksikin muuksi.

Tähän mennessä muisti on pelannut, vähän niinkuin normaalin ihmisen. Tosin, unohdan useimmiten tärkeitä asioita, mutta muistan kuva tarkkaan pitkältä ajalta menneisyyden. Ainoastaan harmittaa, jos puhuu jostain muistamastaan asiasta, toinen ei sitä muistakaan.  En tosin väitä, että muistaisin täsmälleen kaiken. Liikaa vain. Kuitenkin. Se oma kirja. Ois luksusta :)

Totuuden torvi

Oon jo vuosia oppinut elämään valheiden verkossa. Silkkaa paskaa siis vaan.
Kaikesta pitää valehdella, mikään ei saa olla totta. Kuten oon jo varmaan aiemmin kertonut, niin kulissia ylläpitämällä tässä on hengitetty, kun kotona asuin.

Nyt tuntuu et se alkaa vaikuttaa nykyiseenkin elämään, vaikka oon kotoa muuttanut jo kauan aikaa sitten. Ei, en valehtele kenellekkään enkä kaunistele totuutta, vaan päsäytän sen suoraan päin naamaa, kun tarve vaatii. Ihminen, joka edelleen kuitenkin vaikuttaa elämässäni paljon, ehkä jopa turhankin paljon, alkaa viedä voimat.

Tämä pakottaa valehtelemaan edelleen, samoille ihmisille kuin aiemmin. No hups, meninpä taas näille ihmisille kertomaan vain suoran totuuden, kun ei etukäteen varoitettu valehtelemisesta. Voivoi.

Tähän asiaan pitää tulla järki, tai se lähtee kyllä ainakin mun päästä kohta kävelemään. Parisen vuotta sitten, kun tosiaan lähdin pois, päätin etten valehtele enää. Ja se on pitänyt. Tauko olis paikallaan. Mua ei voi mikään ärsyttää niin paljon, ettei ihmisille voida kertoa totuutta. Ärsyttäis itteänikin, jos en tietäis mitä ympärillä tapahtuu. Totuuden kertominen on helpompaa, eikä kuluta läheskään niin paljon kuin valhe. Sitten pitäisi keksiä toinen ja kolmas niitten perään, kun edelliset menee mönkään.
 Olen jo 15- vuotta nähnyt, mitä valhe tekee ihmissuhteelle, ja kerran myöskin kokenut sen itse. Eiköhän se opittu jo kantapään kautta.

Toiminta suunnitelma on kuitenkin tämä. Mä jatkan edelleen tätä linjaa. En sorru valehtelemaan, jotta pelastaisin toisen nahkan vain, koska tämä on valehdellut. Se ei yksinkertaisesti edes kuulu mulle. Omapahan on ongelmansa.  Mä en enää jaksa. Kulisseissa eläminen on liikaa. Etenkin, kun sitä on pitänyt tehdä jo 8-vuotiaasta saakka. Tälle tuli stoppi. Jos ihminen ei saa elämäänsä järjestykseen, ja elää muiden elämää, tehköön niin. Mun ei tarvii siihen soppaan enää lusikkaani upottaa.