Tunteen viemää

Päätin, että jätän tästä postauksesta pois kaiken mahdollisimman negatiivisen, mikä mieleen pälkähtää. Eihän tästä oo tarkotus muuttaa koko blogia ihan mahdottoman synkäksi.
Tää aihe minkä nyt valitsin, kiinnostaa kuitenkin kovasti. Monetko elävät tunteella ja antavat sen ohjata elämää? Moniko elää unelmaansa vaiko vaan haaveilee unelmiaan?

Nelisen vuotta sitten ajattelin itsekin näin, että on helpompi antautua haaveilulle ja unelmoinnille kuin toteuttaa niitä. Sehän olisi kauhean riski altista ja pelottavaa ottaa hyppy tuntemattomaan. Ja mitä tapahtuisikaan, jos se ei menisikään niin kuin suunnitteli?

Aivan. Sitten tajusin, että se jutun juju onkin juuri siinä. Juuri mitään en nykypäivänä enää suunnittele. Lähes kaikki on spontaanisista ideoista peräisin olevaa, eikä toiminnalla ole juuri rajoja. "Aikuiset" ihmiset tulee koputtamaan päätä, että hetkinen, tässä ei ole päätä eikä häntää.
Spontaanit ideat on juurikin niitä parhaita. Mistään ei nauti niin paljon, kuin äkkinäisistä päätöksistä, ja antaa elämän viedä. Juuri niin, kuin itsestä tuntuu parhaalta. Reilut kolme vuotta olen antanut tunteiden viedä. Jos ajatus tuntuu heti hyvältä, se toteutetaan mahdollisimman pian.
Näin perheellisenä, spontaaneja ideoita on hieman hankalampi ehkä toteuttaa, muttei kuitenkaan estä sitä.

Tossa oli se asiallinen osuus mun postauksesta. Nyt tulee se, mistä kuitenkin oikeasti haluaisin puhua.

En tiedä muista, mutta musta tuntuu et mulla oikeasti on jonkunlainen kuudesaisti joissain asioissa.
Vaistoan herkästi ihmisten tunnealoja, sitä mitä he miettivät, ilmeistä näkee samantien mitä mieltä joku on jostakin asiasta, vaikkei sanoisi sitä ääneen. Oon nyt lähiaikoina kuullut monelta ihmiseltä, (joita on siis enemmän kuin 4) että mulla olisi hyvä ihmistuntemus. Pari heistä on olleet oikein yllättyneitäkin tästä, koska olemme tutustuneet vasta. Silti tuntuu molemmista osapuolista, että ainahan tässä on tunnettu. Tai minä ainakin hänet.

Kesällä tapasin pari hyvänpäivän tuttua. Eri tapahtumissa kummankin. Toisen kanssa vietin kolme viikkoa, mutta jo toisena päivänä rupesin kertoilemaan tämän tapoja toimia, luonteen piirteet ja kaiken mahdollisen. Mitä en voinut tietää etu käteen. Ne kolme viikkoa olivat mahtavat tämän ihmisen kanssa. Joku olisi voinut ottaa loukkauksena, kun kuulee totuuden itsestään. Tämän rupeaman jälkeen olimme hyvänpäivän tuttujen sijaan hyvät ystävät.

Toisen kanssa olimme jutelleet aiemmin vain niitä näitä. Sieltä täältä. Säästä ja muusta.
Sitten meillä pidettiin tuparit ( jes, oltiihan asuttu tässä vain 1,5v, ennen kuin nekään saatiin järkättyä.) Siellä tapahtui jotain, jota ei olisi saanut koskaan tapahtua. Ja kun kerroin tästä yleisesti, näin tämän tuttuni naamasta saman tien, mistä oli kysymys. En kuitenkaan maininnut siitä heti. Ilta olisi mennyt pilalle. Juteltiin kuitenkin jälkeenpäin. Kerroin taas vain sen, minkä tunsin. Se piti jälleen paikkansa. Täysin. Tästäkin hyvän päivän tutusta tuli hyvä ystävä.

Oon luonteeltani ollut aina enemmän tarkkailija, enkä sosiaali sopuli, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Jos mun moraali ja elämänkatsomus eroaa toisesta ihmisestä radikaalisti, ei ole yleensä hirveesti juteltavaakaan. Eli antaa siis olla. Ei pidä tuhlata elämäänsä turhiin, hyväksikäyttäviin ihmisiin.

Sen lisäksi, että vaistoan ihmiset herkästi, niin vaistoan myös tapahtumia. Vaiston varaisesti on joitakin tapahtumia tapahtunut. Tiesin isän kuoleman mielessäni jo vuosia, miten se oikeasti meni. Kerroin siitä siskollenikin. Vaan en voinut varmuudella sitä todeta. Tiedän vain joitain asioita.
Onneksi kaikki tuntemukset ei pidä paikkaansa, suurin osa kuitenkin pitää ja se välillä pelottaa.
Ehkä siksi, että vaistosin tänään kuoleman. Olen tuntenut tämän tunteen jo kesän alusta.
Joku läheinen, puolen vuoden sisään. Viimeksi piti paikkansa. Ja silloin lähti kaksi henkilöä.