Menneisyyden vanki (ja niiden haamut)

Huomasin jonkin aikaa sitten, että pitäisi taas kirjoitella tänne. Piti vaan enää keksiä purtava aihe, josta kirjoittaa. Monissa blogeissa ja läheisteni elämässä olen huomannut pieniä kohtia, jotka pistävät silmään. Siksi ehkä päätinkin kirjoittaa tästä :)

Jokaisella meistä on asia joka vaivaa, tai on ainakin vaivannut kun ruvetaan tarkastelemaan menneisyyttä. Saattaa edelleen kuristaa mahan pohjasta, kun ajattelee miten kävi kun lähestyi ensi ihastustaan heikoin tuloksin tai muistelee entisiä kouluaikojaan ( ja etenkin niitä kiusausvaiheita)

Yläaste on maailman kurjinta aikaa. Oli harvakseltaan ystäviä, jos niitä sellaisiksi voi kutsua, kun aiemmat hyvät ystävät menivät toisiin kouluihin. Ja sitten se iso pissis joukko, joka saattoi tulla nurkan takaa ja letkauttaa mitä vain, jotta saisi toiselle pahan mielen. Kuiskailut ja katseet minun suuntaani; tiesin heti mistä ne puhuivat. Valitettavasti he eivät peittäneet suuta puhuessaan, ja minä kun olen hyvä huulilta lukija..

Lisäksi oikeastaan, koko elämäni on ollut yhtä pyörremyrskyä noihin aikoihin. Silti kaikesta pääsee yli. Meni mullakin siihen reilut kolme vuotta, eli luulisin sen olevan yksilöllistä. Muutoksen nimittäin. Ja se lähtee ihmisestä itsestään, sitä ei voi kukaan muu päättää toisen puolesta.
Yksi asia, minkä menneisyydessä vellovat ihmiset tuntuvat kuitenkin unohtavan:
Kaikki ne tapahtumat ja kaikki pettymykset, ristiriidat tekevät sen mikä olet nyt. 
Lainaan nyt yhtä lemppari sananlaskuistani: "Se mikä ei tapa, vahvistaa"

Tuo lainaukseni, auttoi minut yli monien asioiden. Pystyin jättämään asioita omaan arvoonsa. Ihmiset, jotka eivät nähneet pintaa syväemmälle. Asiat, jotka harmittivat pitkään, mutta kun huomasin, etten anna aikaa ajatella niitä, ne menettivät arvonsa. Tapahtumat jotka jäävät mieliin, tapahtui samoin kuin asioille. Keksin muuta tekemistä, ja päätin muuttua itse. Ja huomasin kaiken olevan paremmin, jo melko pian, vaikka muutos kestikin kauan.

Päätin alkaa toteuttamaan haaveitani, parantamaan ihmissuhteita joita minulla jo oli, ja saamaan niitä mahdollisesti lisää. Pelkkä ajatustavan muutos, sai jo niin suuria asioita aikaan, että pitkästä aikaa tunsin hengittäväni. Tunne oli kuin olisin elänyt tunkkaisessa huoneessa monta vuotta, ja astuin ensimmäistä kertaa päivänvaloon.

Toinen asia, minkä ihmiset valitettavan usein unohtavat, mukaan lukien minä: Et voi muttaa toisia ihmisiä. Korkeintaan voi ohjata toista oikeaan suuntaan, mutta hän itse päättää, aikooko hän tarttua tilaisuuteen. He eivät vielä tajua, että vaikka he tarttuisivat tilaisuuteen, he eivät menetä mitään. Tässä elämässä voi ottaa vain opikseen. Ja opittuamme, olemme totisesti entistä vahvempia.
On niitäkin, jotka haluavat vain elää siinä samassa kuplassa, johon ovat tottuneet, eivätkä halua muutosta. Vaikka itse tietäisi, että se olisi varmasti parasta, mitä heille on tapahtunut, et voi kuitenkaan tehdä mitään. Kunhan tiedät itse, että sinulla on kaikki hyvin, ja että olet ainakin yrittänyt. Se riittää..
Ihminen on niinkin tyhmä, vielä tänäkin päivänä, että hän tajuaa jonkin asian tärkeyden vasta menetettyään sen.

Kaikilla ei ole tarvetta muuttua, mutta ne jotka tiedostavat halunsa muuttua, tehkää se. Ette tosiaan menetä siinä mitään. Ainoastaan saatte itse siinä. Uudet kokemukset ja uudet virheet, tekevät entistäkin paremman "minän". Menneisyyden tapahtumat ovat todella siellä menneisyydessä, eikä niitä voi muuttaa. Et saa sanojasi etkä tekojasi takaisin, vaikka kuinka toivoisit. Ainoa minkä voit tehdä, on että opit siitä, ja ettet tee sitä virhettä toiste.

Ja muista aina: Menneisyys tekee sinusta sen mikä olet nyt. Jos olisit tehnyt jotain toisin, et ehkä olisi juuri siinä. Kaikella on tarkoituksensa. Joillekkin on suotu helpompi polku, jota kulkea, ja toisille se vaikeampi. Voin vain enää sanoa näille huonomman polun kulkijoille; se tie muuttuu tasaisemmaksi ja helpommaksi, jos vain on valmis ottamaan itseään niskasta kiinni. Anna siis itsellesi tilaisuus.

Muutos ei tule itsestään sinun elämääsi. Sen voi muuttaa kyllä itse, ja muutos tulee hitaasti, mutta varmasti. :)

Muuttuva maa

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon. Pöly laskeutui ja osapuolet pyytivät toisiltaan anteeksi. Ehkä tästä on hyvä jatkaa. Ja tätä arvostan.

Anteeksipyyntö on sana, jonka luulisi olevan helpoin sanoa maailmassa. Tilanteen lähestyessä, se ei ehkä olekaan niin helppoa... joillekin. En tajua. Jos tietää itse tehneensä väärin, miksei ole valmis pahoittelemaan sitä? ja jos on, niin miksei sanoillaan tai teoillaan yritä sitä todentaa.

Maailma on muuttuva maaperä, ollaanhan me jokainen yksilöitä. Ehkei kaikki olekaan valmiita tähän. Arvostan erästä ystävääni, joka todella oppi lopulta pyytämään anteeksi. Silloin, kun hän ei tätä osa-aluetta vielä osannut, hän maksoi siitä kalliin hinnan, menettämällä erään toisen ystävänsä.

Välillä taas itse on vaikeaa katsoa erään toisen ihmisen touhuja, jotka lopulta kostautuvat minulle tai jollekin hänen läheiselleen, etenkin perheenjäsenelle. Vaikka tekisin mitä tahansa, miellyttääkseni tai ollakseni hänelle hyvä, se ei kelpaa. Onneksi minua lohduttaa sentään se, ettei kukaan muukaan ole eläessään onnistunut siinä. Epäreiluksi koen kuitenkin sen, että minä joudun pyytämään anteeksi asioita, joista en ole hänelle velkaa. Kun tämä tapahtuu voisimme olla taas mielinkielin, puolin ja toisin.
Siinä on ihminen, jolta en ole itse, eikä kukaan muukaan ole kuullut sanoja "anteeksi" tai "kiitos". Silti hän kovasti vaatii sitä muilta?

Oon jo pitkään ollut sitä mieltä, että saisi luvan opetella itsekin tekemään asioita muiden eteen, eikä tuijottelisi omaa napaansa. Vaikka olisi ollut kuinka rankka elämä, ei se voi olla syynä siihen, miten käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan. Jokaisella meistä on omanlaisensa elämä, ja se riippuu aivan, mistä kulmasta sitä katsotaan. Jos osaa asettua kaiken yläpuolelle ja kääntää vaikeudet voitoksi, ja hyväksyy itsensä, voisi olla ehkä helpompaa ystävyyssuhteissa. Vaan eipä hänellä taida näitä aitoja ystäviä ollakaan. Vuosien kokemuksella, luulisi että käytös muuttuu. Kukaan ei vain vissiin ole viitsinyt kertoa asioita hänelle suoraan. Ovat vain säälineet, kuinka paljon tämä on kokenut.
Sääli on sairautta. Taidanpa siis viedä hälle peilin joululahjaksi.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Siksi anteeksipyynnöt, kiitokset ja kohteliaisuus on keksitty.

Jokainen meistä tekee virheitä, ja se osoitetaan toiselle katumalla sitä ääneen. Jotkut ei vaan silti osaa. Huoh.

 

Huipulta pohjalle

Viime viikolla puhuin hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Meillä perheessä meni niin hyvin, että ei oikeastaan ollut juuri kerrottavaa. Lähinnä siihen asti elin muiden elämien juoruilla ja tapahtumilla. Sitten se tapahtui, nimittäin romahdus.

Pitkän aikaa mielessäni on kummitellut asia, nimittäin oma pärjäämiseni. Tiedän suoriutuvani kaikista eteeni astuvista ongelmista. Jokin kuitenkin mursi tämän.

Tapahtui jotain, joka saisi kaikki vanhemmat säikähtämään pahemman kerran. Pahinta on kuitenkin se, että kun luulee jonkun ihmisen olevan elämän tärkein tukipilari... niin se yhtäkkiä mureneekin? Joku, joka on pitänyt kädestäsi, elämäsi alusta saakka.

Ei tunnu reilulta, kun yhtä ihmistä syytetään jostain asiasta, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa, minullekin. Kaiken tämän myrskyn jälkeen, ihminen osaa edelleenkin olla niin kaksinaamainen, että täytyy esittää mukavaa, muttei voi pyytää anteeksi. Varsinkaan, kun kyse on melko mitättömästä asiasta, mittakaavoihin nähden.

Vaikka rakastaisin ihmistä täydestä sydämestä, niin miksi siitä pitää tehdä hankalaa. Tässä vaiheessa on varmaan hyvä tehdä selväksi, että kyse on omasta äidistä.
Se, joka pettää sinut, vie mukanaan pohjalle ja raatelee niin, ettei mitään jää jäljelle?
Rakkautta ei riitä loputtomiin, ei kenelläkään.

Olen saanut miettiä näitä asioita jatkuvasti, niin kauan kuin muistan. Yritän miettiä, mikä tässä on tärkeää? Ihmiselle pitää osata antaa anteeksi. Teen niin jatkuvasti, enkä tykkää olla pitkävihainen. Vihaan erioten sitä piirrettä ihmisissä.

On epäreilua, että jouduin niin paljon pyytelemään hänen mieheltään anteeksi, kun satuin sanomaan väärän sanan, tekemään jonkun asian väärin ja seurauksena oli selkäsauna. Ja kun tapahtuu jotain, minkä pitäisi olla ihmisen elämän kannalta merkittävää, hän ei ole itse valmis pyytämään anteeksi sanojaan. Harmi.

En vain yksinkertaisesti jaksa, enkä väitä että elämäni olisi rankinta mitä on kuultu koskaan. Itselle kuitenkin pitää osata myöntää, kun ei virta enää riitä. Olen päättänyt valita perheen. Nimittäin omani.
Teen kaikkeni sen eteen, että edes tästä elämäni luvusta tulee hyvä ja elämisen arvoinen. Loppuun saakka.

Ps. Taidan selvitä tästäkin hengissä

Uudet tuulet

Katteltiin tosiaan sitä uutta kämppää. Oltais ostettu 4h+k+s+takkahuone. Jotenkin se ei tuntunut sittenkään loistavalta idealta. Alkuhuuman jälkeen, muuttaminen toiselle paikkakunnalle, täysin vieraiden ihmisten ympärille, kauheiden lainanmaksu kulujen keskelle pelotti.

Muutto innostus ei kuitenkaan laantunut. Viime viikonloppuna olimme auttamassa ystäviämme muutossa. Uusi asunto ja uudet haasteet odottivat heitä. Pariskunta, joiden yhteenmuuttamista on odotettu pitkään, saivat vihdoin aloittaa yhteisen arjen. Tuli mieleen ensimmäinen asuntomme Oulussa.

Oulussa oli ihana asua. Meren rantaan käveli 10 minuutissa. Asuimme halvassa kerrostalo kämpässä, jonne oli erillinen ovi, takapiha ja sauna. 3 kk meni hujauksessa, vaikka ystäviämme ei ollutkaan ympärillä. Saimme tutustua aivan rauhassa toisiimme. Asunnossamme kävi pitkäaikainen ystäväni, pitkän matkan takaa. Arvostin sitä todella!Harva tekee niin.

3 vuoden sisällä olemme muuttaneet kolmesti. Nyt tekee mieli taas vaihtaa maisemaa, edes vähän matkan päähän. Oma sauna olisi jälleen ihana. Se tuo omanlaisen lämpönsä kotiin. Joulukin on tulossa pian. Tietäisin jo, miten asunnon sisustaisin. Se saisi olla sellainen, jossa voisimme asua monet vuodet peräjälkeen. Ei tarvitsisi muuttaa siitä. Yksi kriteeri on kuitenkin, et täytyy olla kävely matkan päässä lemppari pubistani. Vaikken siellä käy kovinkaan usein, mut sillon kun sinne on tilaisuus päästä, niin kyllä silloin kävelymatkan pitää natsata. Sori vaan.

Unelmoiden jatkan. Ehkä vielä jonain päivänä. ( Toivottavasti ennen joulua!! :) )

Elä hetkessä

Carpe diem- tartu hetkeen- sana joka kuulostaa ihanalta säveleltä korvassa.
En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät elä edes tätä päivää, vaan tuskallisesti laskevat päiviä johonkin tiettyyn hetkeen tai vaikka vaan et 5 päivää viikonloppuun.
Eihän huomisesta koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan?  Vai eikö nämä ihmiset osaa elää, kuin tiettyinä hetkinä?

Tartu hetkeen

Jokaista hetkeä pitäisi arvostaa. Äsken mennyt sekuntikin oli hukkaan heitettyä, arvokasta aikaa, jota et ikinä saa takaisin. Tuntuu välillä, että itsekin heitän aikaa turhaan hukkaan, kun voisin sen käyttää hyödyllisemminkin. Milloin ihmiset lakkasivat välittämästä? Aina on aikaa jäädä vaikka nurmelle makaamaan, ja katsoa pilvien menoa, haistella aamukasteen tuoksua ja nauttia elämästä.

Elämä voi olla vaikka kuinka vaikeaa, jos siitä haluaa tehdä sellaisen.
Mennyttä elämää et voi muuttaa. Miksi siis murehtisit sitä? Aikakonetta ei ole keksitty, ja hyvä niin.
Ilman menneisyyttä, et olisi sinä, juuri se mikä tekee sinusta sinut.
Tulevaisuuteen vaikutat omilla valinnoillasi. Jos haluat paremman tulevaisuuden, kuin hetken mitä nyt elät, niin tee siitä sellainen. Tästä maailmasta ei lopu valinnanvara. Aika toki loppuu aikanaan, jokaisen meidän kohdalla. Silloin en kyllä haluaisi tulla miettineeksi, mitä kaikkea jätin tekemättä, miksen valinnutkaan niin, vaikka olisi mieli tehnyt? Jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja sen laatuun.

Älä siis oikeasti laske milloin lähdet matkoille kotimaahan, tai ulkomaille. Älä laske, milloin pidät suuret juhlat tai muutakaan pientä. Sinulle on annettu vain tämä hetki, ei vielä huomista.
Suunnitella voi tottakai jonkin ajan päähän. Siihen hetkeen laskeminen on järjetöntä. Te ajankulumisen odottajat varmaankin tiedätte, mitä se "odottajan aika on pitkä" merkitsee. Aivan.
Toinen lause mistä tykkään, on että "älä jätä huomiselle sitä, minkä voit tehdä tänäänkin"

Elämä menettää merkityksensä, jos et tee jokaisesta päivästäsi elämisen arvoista. Jos muistelee vain pelkästään hyviä aikoja, vähänkin huonommat ajat saavat mielen masentumaan. En halua ajatella, mitä suurissa vastoinkäymisissä nämä ihmiset ajattelevat.
Pitää muistaa, että jokaisella teolla, tapahtumalla, ajalla ja paikalla on merkityksensä. Mistä voit tietää, jos huomista ei vaikka tulisikaan? Elä ja rakasta. Nekin on lemppareita.
Ja niistä pidetään kiinni.

Tunteen viemää

Päätin, että jätän tästä postauksesta pois kaiken mahdollisimman negatiivisen, mikä mieleen pälkähtää. Eihän tästä oo tarkotus muuttaa koko blogia ihan mahdottoman synkäksi.
Tää aihe minkä nyt valitsin, kiinnostaa kuitenkin kovasti. Monetko elävät tunteella ja antavat sen ohjata elämää? Moniko elää unelmaansa vaiko vaan haaveilee unelmiaan?

Nelisen vuotta sitten ajattelin itsekin näin, että on helpompi antautua haaveilulle ja unelmoinnille kuin toteuttaa niitä. Sehän olisi kauhean riski altista ja pelottavaa ottaa hyppy tuntemattomaan. Ja mitä tapahtuisikaan, jos se ei menisikään niin kuin suunnitteli?

Aivan. Sitten tajusin, että se jutun juju onkin juuri siinä. Juuri mitään en nykypäivänä enää suunnittele. Lähes kaikki on spontaanisista ideoista peräisin olevaa, eikä toiminnalla ole juuri rajoja. "Aikuiset" ihmiset tulee koputtamaan päätä, että hetkinen, tässä ei ole päätä eikä häntää.
Spontaanit ideat on juurikin niitä parhaita. Mistään ei nauti niin paljon, kuin äkkinäisistä päätöksistä, ja antaa elämän viedä. Juuri niin, kuin itsestä tuntuu parhaalta. Reilut kolme vuotta olen antanut tunteiden viedä. Jos ajatus tuntuu heti hyvältä, se toteutetaan mahdollisimman pian.
Näin perheellisenä, spontaaneja ideoita on hieman hankalampi ehkä toteuttaa, muttei kuitenkaan estä sitä.

Tossa oli se asiallinen osuus mun postauksesta. Nyt tulee se, mistä kuitenkin oikeasti haluaisin puhua.

En tiedä muista, mutta musta tuntuu et mulla oikeasti on jonkunlainen kuudesaisti joissain asioissa.
Vaistoan herkästi ihmisten tunnealoja, sitä mitä he miettivät, ilmeistä näkee samantien mitä mieltä joku on jostakin asiasta, vaikkei sanoisi sitä ääneen. Oon nyt lähiaikoina kuullut monelta ihmiseltä, (joita on siis enemmän kuin 4) että mulla olisi hyvä ihmistuntemus. Pari heistä on olleet oikein yllättyneitäkin tästä, koska olemme tutustuneet vasta. Silti tuntuu molemmista osapuolista, että ainahan tässä on tunnettu. Tai minä ainakin hänet.

Kesällä tapasin pari hyvänpäivän tuttua. Eri tapahtumissa kummankin. Toisen kanssa vietin kolme viikkoa, mutta jo toisena päivänä rupesin kertoilemaan tämän tapoja toimia, luonteen piirteet ja kaiken mahdollisen. Mitä en voinut tietää etu käteen. Ne kolme viikkoa olivat mahtavat tämän ihmisen kanssa. Joku olisi voinut ottaa loukkauksena, kun kuulee totuuden itsestään. Tämän rupeaman jälkeen olimme hyvänpäivän tuttujen sijaan hyvät ystävät.

Toisen kanssa olimme jutelleet aiemmin vain niitä näitä. Sieltä täältä. Säästä ja muusta.
Sitten meillä pidettiin tuparit ( jes, oltiihan asuttu tässä vain 1,5v, ennen kuin nekään saatiin järkättyä.) Siellä tapahtui jotain, jota ei olisi saanut koskaan tapahtua. Ja kun kerroin tästä yleisesti, näin tämän tuttuni naamasta saman tien, mistä oli kysymys. En kuitenkaan maininnut siitä heti. Ilta olisi mennyt pilalle. Juteltiin kuitenkin jälkeenpäin. Kerroin taas vain sen, minkä tunsin. Se piti jälleen paikkansa. Täysin. Tästäkin hyvän päivän tutusta tuli hyvä ystävä.

Oon luonteeltani ollut aina enemmän tarkkailija, enkä sosiaali sopuli, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Jos mun moraali ja elämänkatsomus eroaa toisesta ihmisestä radikaalisti, ei ole yleensä hirveesti juteltavaakaan. Eli antaa siis olla. Ei pidä tuhlata elämäänsä turhiin, hyväksikäyttäviin ihmisiin.

Sen lisäksi, että vaistoan ihmiset herkästi, niin vaistoan myös tapahtumia. Vaiston varaisesti on joitakin tapahtumia tapahtunut. Tiesin isän kuoleman mielessäni jo vuosia, miten se oikeasti meni. Kerroin siitä siskollenikin. Vaan en voinut varmuudella sitä todeta. Tiedän vain joitain asioita.
Onneksi kaikki tuntemukset ei pidä paikkaansa, suurin osa kuitenkin pitää ja se välillä pelottaa.
Ehkä siksi, että vaistosin tänään kuoleman. Olen tuntenut tämän tunteen jo kesän alusta.
Joku läheinen, puolen vuoden sisään. Viimeksi piti paikkansa. Ja silloin lähti kaksi henkilöä.

Elämä täynnä valinnan polkuja

Välillä tuntuu et suusta lipsahtelee tuontuosta aina jotain, minkä kyllä välillä tahtoisi jättää sanomattakin. Sille ei voi mitään, että kun luonne on kiivas, niin pyrkii oikomaan asioita samantien.
Välillä toivoisin itsekin, että tämä armoton suuni voisi pysyä munalukolla kiinni. Joku sanoo poikkipuoleisen sanan, niin täältä tulee vähintään hurrikaani vastalauseena. Oivoi. Sääliksi käy niitä, jotka sen kohteeksi joutuvat.

Toisinaan kuitenkin ärsyttää. Ainakin nämä alla olevat asiat.

Ihmiset, jotka käyvät kylässä kerran vuodessa tai kerran viidessä vuodessa, valittavat, kun tulee jotain muutoksia elämään.

Ensimmäinen asia mistä oon varmaan saanut kuulla jo kolmisen vuotta, niin ainakin siitä kuinka olen "vienyt" jätkän pohjolasta ja tuonut tänne etelä-suomeen. Jaha.
Kuka muka näkeekään niitä kaikkia hyviä puolia joita tästä koitui? Miestä itseään en tähän laske mukaan. Hän sentään on itse sen tajunnut ja myöntänytkin.
Ei niin kukaan. Siellä asuessaan hänellä ei ollut motivaatiota käydä koulujaan loppuun, käydä töissä tai tehdä elämällään mitään. Kun lopulta sitten tavattiin uudelleen, motivaatio löytyi ja jätkä otti itseään niskasta kiinni. Voin sanoa, ettei minulla ollut kuin ehkä hivenen pieni osuus siinä, näytin suuntaa. Hän itse päätti, mitä tekee. Niin, emme edelleenkään asu pohjoisessa työtilanteen takia. Siellä ei yksinkertaisesti ole töitä. Ja tässä maassahan ei kauas pötkitä, jos niitä ei ole. Sossun tuelle en lähde. Se on tarkoitettu töitä vieroksuville ihmisille, köyhille opiskelijoille ja muille vanhuksille, joilla ei ole rahaa. Työkuntoisena tahtoo kuitenkin käydä töissä. Siinä ehkä tiivistelmänä.

Nyt saatiin omakämppä. Ostettiin se vähän kauempaa, kuin tästä missä olemme tottuneet asumaan. Joopajoo. Tosi kaukana onkin. Vain 15-20 minuuttia matkaa entisestä asuinpaikastamme. Hirveä käsite.
Siis mitä ihmettä oikeesti?  Ei me muutettu Tampereelle saatika Rovaniemelle. Te, jotka ette kuitenkaan käy joka päivä, valittaa tästä et "no nyt kun mä ensvuoden keskiviikkona ajan sinne, ni sinne on viel enemmän matkaa..." Ja ne, jotka oikeesti käyvät täällä, sanovat reippaasti vaan, että "kiva paikka, sinnehän pääsee kätevästi bussilla!"  -.-'

Taasko tässä nähdään eroja, ketkä kuuluukaan niihin oikeisiin ja aitoihin ihmissuhteisiin?

Kolmas asia. Hankitaan kissa. Oon aina tahtonut kissan. Mies tahtoi koiran. Mitä sitten? Edelleenkin, ainoat ihmiset jotka ovat allergisia kissoille, käyvät korkeintaan kerran vuodessa. Jos edes sitäkään. Satun lisäämään facebookin seinälle jotain kivaa tulevasta kissasta, tai kommentoin kasvattajan kuvia. Jatkuvasti tulee kommentteja "nyt mä en voi käydä teillä enää.."  Mies on vähintään yhtä allerginen niille kuin hekin, vaan silti vaikka kuinka linkkaat sinne keskustelupalstoille tai muualle, että "ei allergisoi, kun ei miehelläkään ole oireita"  niin tätä ei huomioida. Vikistään vaan lisää, ettei voi tulla kylään. Se kun on niin kivaa.
Ymmärrän kyllä ettei aina ole aikaa tai rahaa tullakkaan käymään. Mut ongelmana on, että meillä sitä pitäis aina olla, ja meidän pitäs olla valmiina, tulossa vähintään se nelisen kertaa vuodessa? Morjens.

Ja päivän neljäs ja viimeinen.

Savu tulee jo korvista ulos. Eräästä ystävästäni tuntuu tulleen minulle jonkin asteen kilpailija. Aina kun puhumme, niin tuntuu että hän yrittää kertoa aina jotain parempaa tapahtuneen hänen elämässään. Aina kaikki on hyvin. Joka kerta kun hän soittaa, itkien, mikä on mennyt pieleen, yritän neuvoa ja kuunnella. Kuitenkin seuraavana päivänä ollaan, kuin mitään ei olis tapahtunut. Kaikkihan on ollut alusta lähtien täydellistä. Eli jälleen elämässäni on yksi kulissin pitäjä lisää.
Tosin nää ei taida tästä maailmasta edes loppuakkaan.....

PS. ärsyttää mua myös pitkä vihaiset ihmiset. Ne ei sitten osaa jatkaa elämäänsä.

Mukavaa tiistaita vaan teillekkin. :)