Tänään

Tänään oli ihanan rauhallinen päivä. Pitkästä aikaa itseasiassa, mikään ei paina niskaan ja olo tuntuu vapaalta.
Aurinko lämmittää mukavasti parvekkeella istuessa, nauttien muuten vain tuulesta.

Otin tänään ensimmäisen kerran aurinkoa, ja rajathan siitä sitten jäi melkeinpä heti :D Mulla on aina ollut tosi tumma iho, suomalaiseen vaaleaan kuulakkaan, ja helposti palavaan verrattuna. Talvellakin useat kavereistani ääneen miettivät, olenko käynyt salaa ulkomailla ruskettumassa, kun valkoisen paidan päällä ollessa ihoni tummuus korostuu. Täysin suomalainen kuitenkin olen. Aurinko kun alkaa porottamaan, niin rajat tulevat helposti, kun ihoni pigmentti imee sen itseensä niin nopeasti. Taitaa olla peruja isäni puolelta, kun tätini ja mummuni ovat myös aina lähes mustia papuja kesän lopulla.

Tätä upeaa päivää varjosti kaamea, krapula x100 päänsärky, vaikka en ole juonut tippaakaan alkoholia sitten Vuokatin reissun. Neljän aikoihin oli sitten pakko mennä koisimaan tunniksi, vaan eihän se mitään auttanut loppujen lopuksi. Buranaa popsin ja johan helpotti.

Käytiin myös porukoilla syömässä ja saunassa, joka sunnuntaiseen tapaamme. Ruokana oli ihanaa sienisalaattia, jota kyllä hamstrasin melkein kaikkien edestä. Tämän kanssa oli myös pihviä ja perunaa. :)
Tyttö oli kiltti kuin mikä, niin kuin aina. Ainoastaan tuli vähän kitinää, kun löi itseään kauhalla kupoliin ja sitten kun alkoi väsyttää. Tuntuu, että tän alkavan kesän takia tytön rytmit on mennyt ihan sekaisin, eikä tyttö enää juurikaan nuku kunnon päikkäreitä.

Lisäksi meillä siirryttiin vaippasilleen- olotilaan. Eli meidän on aivan turha pukea vaippaa enempää yhtään mitään, kun tyttö meinaa saada lämpö halvauksen kesken omien tohinoiden. Ulos laitettiin tänäänkin pelkkä body ja potkuhousut, kun oli päikkäri aika. Sopivan lämmin tuntui olevan, kun aurinko porottaa lähes suoraan parvekkeellemme.

Hieno päivä. Huomenna kerron, miten meidän lauantain toripäivät meni, nyt alkaa lemppari elokuva-sarjani, Indiana Jonesin toinen osa! :)

Toinen nainen

Jotenkin oli pakko kirjoittaa tästä aiheesta, kun eilen eräs hyvä ystäväni linkkasi minulle erään blogin facebookin chatissa. Monet varmastikin arvaavat jo kirjoituksen perusteella, mistä blogista on kyse. Eli, tämä ei ole siis minun ja mieheni ongelma laisinkaan, meillä on kaikki hyvin.

Blogissa tyttö kertoi omasta elämästään toisena naisena, seurustellessaan itseään huomattavasti vanhemman, perheellisen miehen kanssa. Blogi on myös aloitettu viime vuoden lopulla, ja tähän mennessä saavuttanut erittäin suuren suosion. Katsoin yksi päivä tylsyyksissäni Dr.Philin ohjelmaa toisista naisista, kun tämä haastatteli näitä. Yksi näistä piti blogia asiasta, ja joku toinen oli vissiin perustanut sivuston nettiin, jossa on toisten naisten tukiverkosto. Anteeksi vain, te toiset naiset, miksi ihmeessä te tarvitsette tukea?

Tehän olette itse valinneet lähteä suhteeseen, jossa tiedätte miehen/naisen olevan varattu. Suhde jonka rakennatte, on ihan yhtä paljon teidän vika, kuin sen miehenkin, jonka kanssa aloitatte tämän. 
Te siis tiedätte myös sen, ettette voi kulkea missä tahansa julkisesti yhdessä, tai välttämättä kertoa kenellekään. Ette voi itkeä, kun mies ei vastaa puhelimeen tai pidä yhteyttä, tai ette näe usein. Teitte oman valintanne. Kärsikää myös seuraukset. 

Ärsytti silloin ohjelmaa katsoessa, kun nämä nuiveet akat valittivat kohtaloaan.

Eihän sille tietysti voi mitään, että rakastuu, mutta jos kuitenkin tietää että reilu 96% miehistä jää kuitenkin sen oman vaimonsa ja mahdollisten lapsiensa kanssa, kuin valitsee sinut, niin onko siinä järkeä? 

Ehkä siinä tapauksessa, kun vaimo saa tietää suhteesta, eikä todellakaan tahdo enää yrittää petturi miehensä kanssa, saattaa silloin mies mahdollisesti luikerrella kainaloosi. Sitä ennen, tuskinpa. Ja voihan se olla, ettei mies enää sen jälkeen tahdokaan nähdä sinua, kun aina sinua katsoessaan miettii, kuinka rikkoi suhteensa sinun takiasi. 

Aiemmin kirjoitin postauksen nimellä " tuttu on turvallista". Siellä kerroin aiemmasta kokemuksestani, olen kokenut kaksi asiaa kolmesta, kolmiodraamasta. Pettäjän tien sekä petetyn. 

Petetyn rooli on aivan järkyttävä, ja se vie pohjan alta. Mikään ei enää sen ihmisen kanssa tunnu samalta, eikä luottamussuhdetta ole enää olemassa. Vaikka asian yli päästäisiin, ei mielestä koskaan katoa se kuvitelma/ kuva/ sanat jotka löysit joko vahingossa tai asioita penkoessa. Aluksi saattaa tuntua, että mä nyt yritän olla vielä paljon parempi kuin se toinen nainen. Lopulta tajuaakin, ettei vika tosiaan ole itsessä vaan mihessäsi. Ja siinä toisessa naisessa.

Pettäjän tiekään ei ole mikään mairitteleva. Se on stressaavaa ja kuvottavaa. Tunsin aina itseni erittäin likaiseksi, kun toisen miehen luota palasin takaisin ensimmäisen kainaloon. Sen ensimmäisen, joka ensin petti minua. 

Valitsin tämän tien, koska tahdoin todella näyttää miltä se tuntuu, kun kaikki viedään pois. Sen tein, ja otin opikseni. Tähän ei lähdetä uudestaan, mistään hinnasta. Tiesin, että tein väärin kaikkia osapuolia kohtaan. Niin pahalta se tuntuu, kummassakin roolissa.

Kolmatta en ikimaailmassa voisi edes harkita. Eli sitä, että olisin se toinen nainen. Eihän siitä tule, kuin itelle paha olo, kun miettii ja stressaa jatkuvasti paljastumista tai sitä mitä se mies tekeekään vaimonsa kanssa. No tota, ehkä sitä mitä ennen sua?  Kyllä nekin harrastavat eroottista seksiä, aivan samalla lailla, vaikka muuta haluaisitkin kuvitella tai mies sanoisi toisin. Se, että mies lähtee ulkopuoliseen suhteeseen, ei edes välttämättä tarkoita, että kaikki olisi aina huonosti avioliitossa. Jotkut miehethän lähtevät kokeilemaan vain, jos markkina arvot olisivat vielä kohdillaan. Mistä edes tiedät, ettei tällä ole muitakin toisia naisia? 

Sitä en kuitenkaan ymmärrä että miksi? Miksi toisen naisen täytyy lähteä mukaan, sillä uhalla että satuttaa itseään tahallaan, ja varsinkin niin että tietää satuttavansa mahdollista vaimoa ja lapsia. Kyllä ne lapsetkin siitä kärsivät erityisen paljon. He voivat kokea, ettei isi rakastakaan heitä, kun tämä on päättänyt käydä vieraissa tai lähteä toisen naisen mukaan. Silloinhan viet turvallisuuden tunteen lapsilta, joka on aivan äärettömän tärkeää. Eihän nämä taliaivot sitä ajattele, vaan sitä että "mustapa tuleekin aivan mahtava äitipuoli"

Huom! Mukautettua uutta tekstiä kommentin johdosta!

En suinkaan tarkoita sitä, että toinen nainen olisi ainoastaan syyllinen, vaikka takerruinkin siihen aiheeseen kovin. Mieshän se tässä on oikeasti päävastuussa, kuten Sinikilpikonna hyvin sanoikin. On hirveän harmillista, että mies joka on tyytymätön suhteeseensa, menee vieraisiin ja rakastuttaa toisen naisen häneen. Joskus jopa niinkin, että mies ei edes kerro olevansa naimisissa tai parisuhteessa. Toisellekin naiselle saattaa tulla tämä yllätyksenä, ja tietysti pitää tätä vaimo ihmistä toisena naisena. Kilpailu on saletti.
Ärsyttävää, mutta miksi edes kilpailla sellaisesta siasta?

Blogia pitävää anonyymia käy sinänsä sääliksi, kun mies on aloittanut jutun, vaikka ano piti tätä aluksi täysin harmittomana. Siihen saakka kunnes sai tältä viestin.
Sinänsä sääli, että noin nuoren naisen ensimmäinen "kunnon" suhde on pelkkää valhetta. Miten hän pystyy tulevaisuudessa seurustelemaan normaalin tahon kanssa, ilman että vanhat tavat häiritsevät? Ja pääseekö tämä edes tästä yli, ilman että menee överiksi. Mutta leikithän eivät yleensä kauan kestä, odotan sitä päivää kun postaukseen tuleekin "kiinni jäätiin"  Niin kauan kun rakkaudesta, vaaleanpunaiset lasit ovat hänen silmillään, ei hän näe mitä mies hänelle aiheuttaa. Ei ainakaan ennen, kuin on liian myöhäistä.

Sinikilpikonna sanoi myös hyvin sen, että miten se "toinen nainen" ei muka enää koskaan epäilisi tätä miestä uskottomuudesta, kun onhan tämä pettänyt vaimoaankin hänen kanssaan. Niinpä, ei sitä tiedäkään.

Mies, jos oikeasti suhde on niin huono, ja toista naista tekee mieli, mikset vain voi erota samantien? Ei se ole syy, että nainen pihtaa tai suhteessa on huono olla, jotta olisi oikeus pettää. Siihen ei vain ole oikeaa syytä.  Jättäminenkin tuntuu paljon paremmalta, kuin se että olet toisen naisen kanssa. Jättäessäkään, ei tarvitsisi edes mainita toista naista. On helpompi sanoa, että nyt ei vaan tunnu hyvältä tai ei rakasta. Et vie naiselta pohjaa alta, vaan annat hänellekin mahdollisuuden uuteen onneen ilman pelkoa.

Blogissa on varmaan helppo kuitenkin purkaa tunteensa päiväkirjaan, ja saada niistä positiivistakin palautetta. Negatiivista tulee enemmän, mutta kai hän tiesi että kirjoittaessaan julkisesti, kaikkien mielipiteet tulevat ilmi. On kuitenkin ärsyttävää, että tätä rohkaistaan jatkamaan ja pilaamaan oma nuoruutensa ja elämänsä. Ja se, että ihmiset menevät anonyymina kommentoimaan paskaa seinälle, kun eivät uskalla omalla nimellään ilmaista omaa mielipidettään, vaan tuntemattomana on helpompi huoritella.

Ehkä jonain päivänä tämäkin naikkonen tajuaa, miltä se tuntuu, kun petetään. Ei sitä voi nyt tietää, kun hän tietoisesti valitsi varatun miehen. Tämä hyvä ystäväni sanoi eilen hyvin kommentoidessaan tätä. "Tässäkin taitaa käydä niin että, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää..."

Hienoja lauseita, merkitystä ymmärtämättä

Mua rupes justiinsa jurppimaan aika pahasti. Facebookissa on yhteisö nimeltä "minua saa halata", ja se itsessään on ihan jees, siellä on hienoja lauseita ja ihania kuvia. Hienoja lauseitapa tosiaan.

Yhdessä lauseessa oli: " Ennen kuin arvostelet minua, varmistu että olet itse täydellinen"

Kuva on lainattu täältä.

Ehkä ihan sinänsä paikkansa pitävä lause, että ei ihminen joka ei ole kokenut samaa kuin sinä, voi tulla yksinkertaisesti edes sanomaan miltä susta tuntuu tai neuvomaan mitä tulisi tehdä ja varmaan jotkut oikeastikin ajattelee juuri tuolla tavalla,niin kuin lauseessa sanotaan. Tai tulla sanomaan siitä, jos tahdot tosiaan tehdä asian omalla tavallasi.
Sanalla sanoen mun mielipide on tästä se, että toi lause on niin VÄÄRIN kirjoitettu.


Miten niin kukaan muka ei sais tulla arvosteleen sua? Kukaan tässä elämässä ei ole täydellinen missään. Joku toki voi olla parempi joissain asioissa kuin sinä, esimerkiksi. Ja päinvastoin.  Tuntemattomilta ihmisiltä voin vastaanottaa palautetta esimerkiksi tästä blogistani oli se sitten positiivista, tai sitä arvostelevaa negatiivista. Kyllä ihmisillä on oikeus arvostella toista, mielestäni ehkä lähinnä tekojen perusteella, ei niinkään asioiden, joille ei itse voi mitään. Ja ehkä myöskään täysin tuntematon ei voi tulla sua keskellä katua arvostelemaan, jos ei sua todella tunne. Sitä ennen..


On tekoja, joita ihminen katuu syvästi ja jotkut siitä ottavatkin oppia aivan kantapään kautta.  Toiset oppivatkin, kun taas toiset ei sitten kirveelläkään. Ja he toistavat samaa kaavaa kokoajan, mikään ei muutu. Mennään niinkun oma pää sanoo, eikä ajatella niiden muiden tunteita.  Pahin virhehän näillä ihmisillä onkin juuri se, että nämä eivät kunnioita toisen ihmisen tahtoa tai tunteita laisinkaan, ja sitten he ihmettelevät kaupungilla/kylällä kovaan ääneen että nyt se sitten suutahti. Aijaa...? 


Ja kaikkihan me lopulta arvostellaan toisiamme, jos ei ääneen niin ainakin mielessämme, eikös? Ei arvostelun tarvitse aina olla edes negatiivista! On helppo vaan sanoa tuo väärin kirjoitettu lause ääneen, tai liittää se vaan omalle seinälle facebookiin, näyttäen samalla keskisormea. "Haa, sähä et mua tuu arvostelemaan! "Niinpä niin. Ja siinä sitten perässä kuvittelee, että minäpä voin vapaasti arvostella muita. Just joo. Suksikoon vi**uun, sanon minä.


Ja kyllä, minä arvostelen ihmisiä, enkä ole itsekään täydellinen ihminen. Arvostelen kuitenkin lähinnä niitä, jotka sotivat omia periaatteitani vastaan, tai niitä jotka eivät todellakaan kunnioita minun tunteitani tai tapojani toimia. Miksi minun sitten muka pitäisi kunnioittaa heitä?
Ja kyllä minulle saa suoraan sanoa, vaikka aluks saattaakin kielteinen palaute ottaa aivoon, niin vähän ajan päästä saatankin ajatella, että hitto se oli muuten oikeassa. Katonpa peiliin ja mietin asian uudelleen. Muutan toimintaani, koska kielteinenkin palaute on rakentavaa ja välillä jopa parempaa kuin positiivinen. Silloin voin käsittää, miten muutan tapaani, jottei toinen loukkaantuisi, siis jos mielestäni itse menettelin asian väärin.


Harvemminpa näitä ihmisiä on sattunut kohdalleni, joita tekisi edes mieli arvostella. Ainakaan kovaan ääneen julkisesti.Ja normaalisti jos arvostelen, niin mietin että miksi tämä toimii tällä tavalla, ja koetan löytää asioista positiivisia puolia. Korostan positiivista ja rakentavaa kritiikkiä, mitä moni ei aina ymmärrä. 


Totuus kuitenkin lopulta on, ettei kaikkia ihmisiä vaan voi miellyttää, se on fakta. Ja se mikä itsestä tuntuu oikealta, pitää toimia niin. Siirryttäessä toisen ihmisen alueelle, pitää kuitenkin miettiä asiat siten, että pitää kiinni omista periaatteista, kunnioittaen samalla toisen tunteita.  Ja arvostella saa. Se kuka sitä ei osaa vastaanottaa oikealla tavalla eli rakentavana kritiikkinä, on yleensä käynyt niin että asia on totta, mutta ihminen haluaa kuvitella sen toisin. Arvostellessa kuitenkin pitää varmistaa asian todellinen laita. Kolikollahan on kaksi puolta, ja kaksi eri tarinaa, vai kuinka?

Lausetta voisi korjata oikeanlaiseen muotoon, itseasiassa tälläinen voisi ehkä olla hieman parempi: 

"Ennen kuin arvostelet minua, varmista että asia on tosi"

Uusi alku

Arvellutti ensin ruveta kirjoittamaan tätä, sillä tiedän että joidenkin on todella vaikea tulla raskaaksi ja jotkut eivät siinä välttämättä edes onnistu kokoikänänsä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei siis ole millään tavoin loukata ketään ihmistä, jolla on hankaluuksia asian kanssa.

Mulla on hirveesti poltellut päästä kirjoittamaan tästä julkisesti, ehkä nyt voin julkistaa sen tännekin, kun olemme läheisillemme tämän jo kertoneet. Uusi alku otsikkona, tarkoittaa sitä myös. Me ollaan taas raskaana.

Aluksi koko uutinen tuli aivan täytenä järkytyksenä ja yllätyksenä, kun pissatikussa olikin kaksi viivaa. Tai, no ehkä vähemmän yllätyksenä. Viime kuussa ehkäisymme petti kerran, jonka jälkeen kylläkin juoksin apteekkiin samantien ja popsin naamaani jälkiehkäisyn. Huonolla menestyksellä ilmeisemmin. Toistuvien päänsärkyjen takia ja pilleri reseptin hukkaamisen myötä, ne jäivät ja siirryimme kuukauden ajaksi toiseen vaihtoehtoon.

Puhdas vahinko siis, mutta asioita mietittyämme tarkkaan monelta eri kannalta päätimme pitää lapsen. Viikko tästä, alan itseasiassa jo vähän innostua uudelleen, vaikka ajatus kahdesta alle kaksi vuotiaasta pelottaakin. Aika paljonkin. Uskon kyllä, että kaksi menee siinä missä yksikin, vaikka helppoa se välttämättä ei tule olemaan. Positiivisia puolia tässä on se, että lapsille on toisistaan seuraa pienen ikäeron vuoksi. Ja se, että kun teen lapset nyt, niin myöhemmin niitä ei tarvitse suunnitella ja yrittämällä yrittää tulla raskaaksi.

Hassua tässä taitaa olla se, että ensimmäistä kertaa käydessäni gynekologilla 16-vuotiaana, lääkäri kertoi endometrioosistani. Useimmat varmaankin tietävät mikä se on, mutta niille jotka eivät siitä tiedä, löytyy tietoa Terveyskirjaston   tai Hedelmällisyys sivustolta. Endometrioosihan siis heikentää hedelmällisyyttä lisäksi aiheutti minulle erittäin kivuliaat kuukautiset. Lääkäri kertoi myös sydämenmuotoisesta kohdusta, joka on myös toinen este raskautumiselle. Eli minä en välttämättä koskaan tulisi raskaaksi, ja jos tulisin niin se olisi todellinen ihme. 

Nyt ihmeitä on tosiaan sitten tapahtunut. Ja olen ehkä jopa helpottunut, että pystyn antamaan miehelleni sen mitä hän haluaa, ilman minkäänlaisia hoitoja. Esikoinen on siitä jo todisteena. Toinen tulossa. Laskettu aika osuu suunnilleen joulun tienoille, 21.12.2012. Eniten ehkä pelottaa nyt alkuraskauden keskenmeno, ja kun sen yli päästään, niin ennen aikainen syntymä. Jo yhden keskoslapsen kanssa on elo erittäin haastavaa, vaikka Sofia onkin oikeastaan erityisen kiltti lapsi. Kehitysvaiheet tulevat myöhemmin kuin normaali aikaan syntyneellä ja keskonen vaatii ehkä enemmän muutenkin, lääkkeiden ja hoivan osalta. Siksi siis toive, että tämä pysyisi aivan loppuun saakka. Saisin kokea myös normaalin synnytyksen, ja hieman normaalimman vauva ajan. 

Jos näin ei kuitenkaan ole tarkoitettu, ja oli haasteena mikä tahansa, olen siihen valmis. Luultavasti se kaava tulee toistumaan, että joudun raskauden ajan joka toinen päivä käymään polilla mittauttamassa sydänkäyrät. Niin he ainakin sairaalasta viimeksi lähtiessäni uhkailivat. Saa kuitenkin nähdä miten käy, pystyykö kehoni pitämään tämän uuden rakkauspakkauksen sisällään, sairaudesta huolimatta. Palaillaan taas asiaan ja aurinkoista päivää, ainakin etelä-suomeen :)

Kevättä rinnassa ja pesän rakennusta

Ruoanlaiton lisäksi, tykkään kovasti sisustaa. Itseasiassa, jos olisi enemmän käyttörahaa, niin tää meidän kämppä ei tosiaan olisi tätä luokkaa. Aina silloin tällöin pystyy ostelemaan jotain itselle mieluisaa, kun kuukaudessa ei ole muuta maksettavaa, ja palkka päivä lähestyy. Nyt päätin vaihteeksi ostaa virkeämmät kesäverhot, kaapista kun ei tunnu löytyvän mitään sopivaa tähän olohuoneeseen. Selailin vallilan sivustoja ja sieltäpä löysin hyvällä alennuksella juhannusruusu verhot. Rakastuin. Punaisethan sitä sitten tuli tilattua,vaikkei tuossa mustikka kuosissa olekaan mitään vikaa.
Paitsi se, että kappa-verhot olivat loppuneet tuon värin osalta.

Kuva lainattu täältä

Lisäksi mieheni on aidosti kiinnostunut hienoista esineistä. Siitäpä tulikin mieleen hassu juttu. Kun muutimme yhteen aloimme purkamaan tavaroita, enkä tiennyt hänen innostuksestaan partyliten tuotteisiin. Pikku hiljaa laatikoiden tyhjentyessä, näitä tavaroita alkoi tulla esiin. Ensin kauhea määrä kaiken maailman kynttilöitä ja hienoja esineitä. Kattelin vähän, että mikähän tuo on miehiään kun on kiinnostunut tälläisista sisustustavaroista. Kauniitahan nuo olivat, ja hänellä todella on silmää niille. Viimeisestä laatikosta löysin Barbie nuken ja sitten vaadinkin selitystä. :D Naureskelimme yhdessä, sillä sen hän oli oikeasti saanut piloillaan siskoltaan 18-vuotis syntymäpäivä lahjaksi. Ehkei hän sittenkään ollut niitä B-rapun poikia ja ehdin nopeasti mielessä kuvitella itseni vain kulissiksi. :D Näin ei ollut. Tämä oli vain hänen harrastuksensa.


Laitoinkin alle mielestäni pari upeaa koriste esinettä, jotka hän oli harkiten ostanut.( Ärsyttää muuten edelleen kun Canon EOS 450D on vieläkin anoppilassa, ei tuu niin hienoja kuvia tänne kuin olisin halunnut.. :)

Tässä ne ovat hienoja, mut paljon upeampia kun kynttilät palavat sisällä, etenkin pimeinä syysiltoina.

Näitä Party liten tuotteita ei saakaan ihan noin vain jostain tavaratalosta. Niitä saa vain yksittäismyyjiltä, ja heiltä saa esitteet josta näkee mitä voi tilata. Tuotteet ovat usein sesonki tuotteita ja lähes ainutlaatuisia siinä mielessä, että kauden mentyä ohi, niitä ei saa enää luultavasti koskaan mallistosta. Eli ei muuta kuin ottamaan sitten itse selvää, missä on milloinkin seuraava esittely ja sieltä löytyy varmasti jotain mieluisaa, aina. Tuotteet ovat usein aitoa kristallia tai muuta arvokasta materiaalia, joten turhaa krääsinkiä ne harvoin ovat. Suosittelen.


Ja ehkä vielä jonain päivänä asumme sitten omassa kämpässämme. Sellaisessa, jossa silmä lepää.  Kauniiden esineiden ympäröimänä, vailla huolta huomisesta.

Aurinkoa & unelmia

Tänään oli aivan ihana, tunteita herättävä päivä. Mun kakkos-isä, eli toisin sanoen siskoni kummi-setä ja isämme paras ystävä käväisi tänään morjenstamassa. En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta ja siskostani on tuntunut lähes aina, että tuo mies on ollut meille isän kuoleman jälkeen se, josta otimme mallia. Aivan ihana mies. Pienempänä muistan monia hyviä kokemuksia: Kävimme veneilemässä, kuuntelin kun isä ja hän soittelivat yhdessä ja melkein aina kiljuimme riemusta kun tämä tuli käymään, yleensä Ärrä-karkkipussin kera.
Viettelee nykyisin elämäänsä sinkkuna ja vapaana kirjaimellisesti. Eräs tapahtuma pysäytti hänet tyystin, jolloin hän otti todellisen irtioton elämästä. Avioeron myötä, vapaa elämä alkoi. Saa tehdä aivan mitä haluaa, eikä ole mistään riippuvainen. Uuden harrastuksensa, nimittäin moottoripyöräilyn aloitettuaan hänellä oli vaikka mitä suunnitelmia elämälle. Kesällä on suuntana eurooppa, pelkästään hyvässä seurassa & moottoripyörän kera. Vautsi.

Ihailen suuresti ihmisiä, jotka uskaltavat ottaa hypyn tuntemattomaan tavoitellessaan unelmiaan, vaikka se pelottaisikin. Se tekee mielestäni ihmisestä vahvan. Ja se, että mikä ei tapa niin vahvistaa. Mielestäni ehkä yksi parhaimmista sanonnoista, mitä olen tämän lyhyen elämäni aikana kuullut. Ja myöskin se, että älä unelmoi elämääsi vaan elä unelmaasi. Joitakin unelmia on toki vaikea tavoitella, mutta uskon ettei mikään kuitenkaan ole mahdotonta. Ei mitkään tekosyyt, jos se on vain omasta tahdosta kiinni.

Tänään oli muutenkin ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi ja nyt alkaa todella tuntua, että kesä tulee.
Laitoin Tytöllekin kesäpipon päähän, ja ajattelin että viimeistään parin viikon päästä meidän on pakko luopua kaikista haalareista ja tuulipuvuista, koska toi likka hikoilee aivan älyttömästi. ( Hikoillut itseasiassa jo tammikuun lopusta, tiedä sitten mikä lämpö kamiina tuo on..) Tämän bloggaukseni pääpaino pisteenä oli kuitenkin unelmat ja niiden toteuttaminen. Koskaan ei ole liian myöhäistä....

Hei, minä olen kirppu!

En tiedä kuinka monia muita ärsyttää neuvola tätit, mutta minua ainakin suunnattomasti. Nykyisessä neuvola tädissämme ei ole juuri vikaa, mutta edellisessä oli. Ärsyttää, joka kerta kun menimme neuvolaan käymään tarkastamassa painoa ynnä muita sellaisia, niin kirppu nimeltä Sofia ei vain kasvanut kunnolla. Tuntuu välillä että jotkut tätit oikein nauttivat saadessaan pahanolon äideille.

Meidän kirppuhan syö. Aivan käsittämättömiä määriä päivässä, välillä ei tosin uppoa. Söisitkö itsekään 6 lämmintä täyttä ateriaa päivässä, jos maha on suunnilleen pilttipurkin mittainen? Lisäks muka pitäis sen päälle mennä reilut 1200ml maitoa. Haistakaas nyt..
Annan sen verran kun maistuu. Laitan aina lautaselle niin paljon, että sitä jää varmasti yli, eli reilut kaksi desilitraa x6. Eiköhän tuon ikäinenkin jo tiedä, paljonko kupuun mahtuu. Siinä vaiheessa yleensä ikenet puristuu niin kiinni toisiinsa, ettei lusikka enää pääse sisään. Tai ulos.. Maitoa menee, jos menee. Välillä paremmin, joinain päivinä ei maistu ollenkaan. Miksi sitä huolehtimaan, jos kerran tyttö ei ainakaan nälkää näe?

Eniten ehkä kismittää se, että kaikkien lasten tulisi muka nyky-normien mukaisesti kasvaa SD -käyrän keskellä. Vähänkin yli tai alle, niin on liian lihava tai liian laiha lapsi. Tota joo, katsokaas kun on perintötekijät?
Itse olen ollut aina pieni, joidenkin mielestä jopa anorektisen laiha jossain vaiheessa. Vaikka söin suurempia annoksia ja otin aina lisää, kuin mitä muut. Sitten tuli se jumalainen murkkosikä, niin sain edes vähän lihaa luitteni ympärille ja epäilysten silmät pois selästäni. En kuitenkaan niin paljoa, että neukka sitä epäilisi, paino ideksi on nykyään 20. Sama oli myös äidilläni ja siskollani. Miksei myös meidän tytöllä? Minulla ei ole pituuttakaan, kuin mahtavat 157 cm!

Haluaisin vain, että tyttö saisi kasvaa omaan tahtiin aivan kuten kuka tahansa muu. Katsomatta siihen millä käyrällä hän kasvaa, vaikka onkin kovin pieni. Eikö keskosuutta oteta huomioon näissä mitoissa vielä tänäkään päivänä? Tosi ärsyttävää, mutta vissiin kasvattaa vähän luonnetta kun oppii nielemään kiukkunsa.
Aina ei oo kivaa.

Ja nyt voisin kyllä mennä sanomaan tolle yläkerran, keski-iän kriisistä kärsivälle poikamiehelle musiikkien hiljentämisestä. (Puolasta tai Venäjältä, mistä lie olikaan kotoisin) Meillä tehdään hampaita ja uni on siis herkässä. Saa luvan tulla hyssyttämään, kun kerran tanssi jalkaa vipattaa. Tarviiko 20.00 aikaan illalla kerrostalossa tanssia ripaskaa, volat kaakossa?

Pikku neiti

Neiti täyttää muutaman kuukauden päästä yksi vuotta. Huimaa kuvitella, miten nopeasti aika on mennyt ja viime vuonna tähän aikaan olin möhömahainen mursu, joka roudasi muuttolaatikoita tähän kämppään. Miten tää aika meneekin niin nopeasti?

Vastahan tuntui, että aloimme juuri opetella perheellisten arkea ja kaikkea muuta siihen kuuluvaa. Ja kun tyttö syntyikin aiemmin kuin mitä piti, täytyi kaikki suunnitelmat laatia uusiksi. En ollut edes ehtinyt pestä kaikkia vauvan vaatteitakaan, kun jo kiirehdittiin polille.

24.7

Oli oikeastaan jo aika viileä heinäkuinen ilta ja makoilimme mieheni kanssa sohvalla katselemassa Monty Pythonin- Hullu maailma elokuvaa. Oletin että se olisi ollut vähintään saman arvoinen kuin saman tekijän Life of Brian, jolle nauran ihan hulluna vaikka katsoisin sen satakertaa. Kaikkea muuta.

Yhtäkkiä alkoi tuntua maha kovalta ja kipeältä jatkuvasti. En ensin tietenkään ajatellut sen kummemmin ensisynnyttäjänä, että nämähän voisivat olla niitä supistuksia. Tunnin makoilin tuskissani, ennen kuin sen tajusin. Pyysin miestäni käyttämään koiran nopeasti pisulla ja itse pakkasin jotain kamppeita sairaalaan mukaan. Soitin äidilleni, että menisi koiranvahdiksi yöksi että jos meillä menisikin pidempään. Siskoni kuitenkin otti mopon alleen ja päristi kohti kotiamme jännäämään. Olo oli kurja, sillä laskettu aika olisi vasta parin kuukauden päässä.

Minut laitettiin heti makuulle ja supistusanturit välittömästi päälle. Lisäksi sain jotain verta ohentavaa lääkettä, joka vissiin hillitsee myös supistelua. ( Aiheuttaen järkyttävän päänsäryn kaupan päälle) Supistelut jatkuivat jonkin aikaa, ja rauhoittuivat sitten. Minut päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi viedä synnytyssalin viereen yöksi. T. Ensin ajatteli, että jäisi viereeni makoilemaan, mutta sairaanhoitaja kehotti menemään kotiin, koska luultavasti ei tapahtuisi mitään.

25.07

Aamulla T. tuli takaisin samaan huoneeseen kanssani ja saimme yhdessä sitten syödä aamupalaa. Pian kuitenkin tunsin jännän poksahduksen ja naureskelin itsekseni, kun luulin sen olevan aivan jotain muuta. Vessaan mennessäni, lapsivedet tulivat. Hätäännyin aivan kamalasti, ja T. soitti hoitajakelloa. Taas minut siirrettiin. Outoa kyllä, vain ylempään kerrokseen ihan normaalille osastolle. Jännitimme mitä seuraavaksi tapahtuisi..

Päivällä ei tapahtunut mitään. Iltaa kohden lapsivesien tiputtelu muuttui kirkkaan punaiseksi ja päätin jälleen ilmoittaa hoitajalle. Lääkäri kävi tutkimassa minut ja pian sitä taas mentiin. Meillä oli tunnin varoitusaika ja sitten pitäisi olla leikkaussalissa. Soittelimme sukulaisille, että tänään se sitten tulee. Erityisesti anoppini oli mielissään, koska tämä syntyisi täsmälleen samana päivänä kuin hän. Leikkaus saliin mentyä, mies joutui odottamaan hetken ulkopuolella. ( Olin aivan varma, että hän eksyi, koska joutui jäämään tiskille meidän mennessä lukuisia käytäviä)

Sain siellä jonkinlaisen puuduttavan kipulääkkeen ja se sattui aivan älyttömästi. Koko operaation ajan sitä sitten lisäiltiin eräänlaista kanyylia pitkin.

Mieheni tuli pitämään kädestä. Juttelimme niitä näitä ja yritin olla katsomatta heijastavia pintoja, joista näkisin mitä siellä hommataan. Yhtäkkiä vauva oli ulkona. Häntä käytiin näyttämässä meille pikaisesti. Ensimmäinen mietteeni taisi olla: Olipas pieni, ryppyinen smurffi, kun tämä oli aivan sininen. Innokas isä otti videokameransa ja häippäsi lapsen luokse. Siellä kuvaillessaan hän kai yritti huudella onneksi olkoon äiti, vaan kääntyi pian takaisin naama vauvaan päin, kun tajusi että leikkaus oli vielä kesken. :D

Vauvan todettiin olevan kunnossa ja hänet pakattiin tiukasti jonkin näköiseen folio pussukkaan ja laitettiin keskoskaappiin. Mies lähti lääkäreiden mukana juoksemaan kohti vastasyntyneiden teho-osastoa. Minä vain mietin tyhjää oloa. Enkö saisi vielä tuntea niitä potkuja, jotta tietäisin kaiken olevan kunnossa?

Päästyäni heräämöön, taisi mennä tunti ennen kuin rakkauteni taas ilmestyi. Hän räpelsi onnessaan kuvaa tuoreesta tyttärestämme ja puhui kuinka suloinen tämä on. Itse kun en ollut vielä saanut minkäänlaista kontaktia, niin tuntui jännältä miehen puhuessa siitä.

Minulla olikin viimeistään seuraavana päivänä rankkamatka edessä. Nimittäin leikkauksesta toipuminen... Piti lähes opetella istumaan ja kävelemään uudestaan, sekä nousemaan sängystä. Se oli yhtä tuskaa, mutta aina nähdessäni pienen hentoisen ihmisen, tuskat tuntuivat unohtuneen. Tuntui uskomattomalta, että minä kannoin hentoista höyhentä, suloista ja jotain niin pientä. Siitä se kaikki sitten lähti ja tähän päivään asti kaikki on mennyt mainiosti. :)

Äiti. Minä olen, hän on.

Äitiys. Yksi maailman ihanimpia asioita. Ja sen voi ymmärtää vasta kun itsestä tulee äiti. Niin paljon huolta, arvoituksia, iloa ja surua. Onneksi minun tapauksessani suurimmalta osalta iloa, sillä onnekseni sain hyvin kiltin ja iloisen lapsen. Asiahan voi toki vielä muuttua... :)

Olen ollut vasta vähän aikaa äiti, vähän verrattuna siihen, mitä minun äitini on ollut.

Alan kuitenkin pikkuhiljaa päästä jyvälle siitä, mitä tämä on.

Äidillänikin on ollut rankka elämä. Tuntuu, että tuomitsen hänet kovin helposti aiempien tapahtumien perusteella. Lisäksi, että hän kantoi noinkin suurta salaisuutta isästämme monta vuotta sisällään, oli jo hatun nosto. Hän oli vain odottanut sitä päivää, kunnes itse lähtisimme etsimään tietoa. Asian paljastuminen oli hänellekkin valtava helpotus. Suuri kivi oli vieritetty hänen sydämeltään. Äiti on monista teoistaan huolimatta minulle äärettömän tärkeä, kuin kulma kivi. Häneen voin tukeutua niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Eilisen uutisen kuultuani, en itkenyt kuin kerran pimeässä ulkona tätini luona. Tänään, kun tädiltä lähdettiin niin en silloinkaan. Kun pääsimme äitini luokse, aloin itkeä ja kunnolla. Ennen sitä yritin olla kovin vahva, koska auoin monien ihmisten haavoja vain tiedon janoni tähden. Äitini edessä en pysty esittämään.

Kaikki nämä vuodet hän on suojellut, hoitanut ja joutunut kestämään monia asioita, joita tänäpäivänä arvostetaan valtavasti. Pikemminkin minusta kuulosti siltä, että hän on mielellään sietänyt tätä. Rakkaudesta. Moni asia alkoi loksahtaa paikalleen ja palapeli alkaa olla pikkuhiljaa valmis.Ymmärrän nyt yllättävän monia asioita, kun sain jutella hänen kanssaan syvällisemmin.

Silti olen sitä mieltä, että hän ajattelee liikaa muita eikä lainkaan itseään. Hänen pitäisi alkaa ruveta miettimään myös omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan. Ei ketään ole kuitenkaan tehty titaanista.

Elämä kulkee yllättävän nopeata tahtia. Vuodet ovat minunkin silmissäni alkaneet kiitää kahta kauheammin. Ei ole aikaa olla kenellekkään vihainen loppuelämää, vaikka joidenkin ihmisten kohdalla on siltä välillä tuntunutkin. Eiköhän vain kannattaisi antaa asioiden kulkea omassa tahdissaan. Tapahtui mitä tapahtui. Menneisyyttä emme voi muuttaa, mutta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen voimme vaikuttaa omilla valinnoillamme. Jokaisella meistä on jonkinlainen menneisyys ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Tänään paistaa aurinko, pilvettömältä taivaalta. Taidan mennä ulos ja nauttia siitä. Huutaa tuulen mukana. Olen terve ja minulla on kaikki asiat nyt aivan mahtavasti, vaikka suru ei luultavasti vielä vähään aikaan katoa. Olen siltikin nyt onnellinen. Onnellinen siitä, että näinkin rankasta elämästä minulla on vahvuuksia selvitä asioista. Vaikka kuinka menisi kaikki ihan mönkään, silti sieltä suosta noustaan, eikä mikään voi minua estää. Ei, menen vaikka läpi harmaan kiven. Sen tien olen valinnut.

Suru & helpotus

Eilen se sitten tapahtui. Surutyöni alkoi uudelleen ja tällä kertaa pystynkin käsittelemään sen loppuun saakka. Lopultakin tiedän, mitä tapahtui oikeasti. Kunnia ja suuri kiitos tädilleni, joka sen kertoi, vaikka tämä olikin varmasti rankinta hänelle. Ja anteeksi. Minun oli vain saatava tietää. Tuntui, etten saa koskaan käsitellä tätä asiaa, jos kukaan ei kerro minulle totuutta.


Nyt oli oikea hetki. Istuimme rauhassa alas ja sytytimme tupakat. Minua oli stressannut niin pahasti päivän mittaan tämän aiheen aloittaminenkin niin pahasti, että tunsin olevani vähintään 40-asteen kuumeessa. Sitten viimein sain kysyttyä: Miten isä kuoli? Ja täti kertoi.


Olin jo pitkään miettinyt siskoni kanssa sitä, että miksi kenenkään tarina ei täsmännyt, kun puhuttiin isän kuolemasta. Puhuimme melko avoimesti kaikista mahdollisuuksista. Vaikka silloin asiasta tuntui helpolta puhua, ei sitä ollut helppo kuulla.
Tätini sanoi aivan suoraan sen, minkä arvasinkin tapahtuneen. Tämä oli tehnyt itsemurhan. Tietoisesti, sillä verestä ei löytynyt alkoholia eikä lääkkeitä. Ja että tämä oli yrittänyt monta kertaa. Tällä oli ollut jo ennen meitä jonkinlaisia mielenterveys ongelmia. Aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää tapahtumien ketjun.


Tekotavasta tätini ei halunnut puhua. Ei varmaankaan siksi, koska olihan hän ollut se joka isäni löysi ensimmäisenä. Enhän minä kuitenkaan sitä tullut selvittämään, että miten se oli tapahtunut, vain sen että mitä oli tapahtunut. Sen sainkin tietää. Vaikka tunteeni olivatkin melko ristiriitaiset, eihän se koskaan ole helppoa kuulla mitään tällaista. Silti tästäkin huolimatta oloni oli helpottunut. Olin saanut viimein tietää oikean syyn. Ei enää salaisuuksia.
Kysymyksille ei varmaan koskaan tule loppua, mutta niihin ei osaa vastata kukaan muu kuin isäni. Asian miettimiseen meni jokunen tovi, tunteja. Pystyin kuitenkin antamaan hänelle anteeksi. Tapahtumasta on kauan ja elämä on mennyt eteenpäin. Näin kaiken kuuluikin tapahtua, surullisuudesta huolimatta.


Siskoni oli käskenyt soittaa heti, kun saan tietää. Puhelimessa pyysin häntä istumaan vankasti ja näin hän myös teki. Jonkin aikaa yrittäessäni vastata hänen lukuisiin kysymyksiinsä, tuli hiljaista. Hän romahti ja itki pitkän aikaa ennen kuin sai edes sanaakaan suustaan. 


Mietin, että on parempi puhua enemmän kasvotusten. Hänellä oli onneksi tukensa puhelimen toisessa päässä. Puhelun loputtua, itkin itse. Pihalla oli pilkko pimeää ja oli helppo purkaa tunteensa, kun tunsi olevansa yksin. Se helpotti. Loppu illan olin kuin aave ja menin myös aikaisin nukkumaan. Aamulla jatkoimme jutustelua serkkuni kanssa. Se oli vapauttavaa.


Uskoisin, ettei tästä surutyöstä tule kovin pitkää, sillä tämä on kestänyt jo reilun 12 vuotta. Alusta asti, kun tarinassa ei ollut johdonmukaisuutta ja punnitsin serkkuni silloisia sanoja, epäilin että nyt jokin ei mene oikein. En siis saanut tätä päätökseen. Nyt kun tiedän, olen helpottunut. Voin vihdoin päästää irti ja muistella niitä ihania asioita, joita isästä muistan. Ja muistothan eivät katoa koskaan, ainakaan sydämestämme. Vaikka hän tekikin itsekkään ratkaisun ja sai tuntemaan muuta, ei minun auta muuta kuin hyväksyä se.
Isä on kuitenkin aina läsnä kaikkialla. Ja sen tiedän, että kaikesta huolimatta hän rakasti meitä.


Olen valmis. Aloittamaan alusta. Ja sen tiedän, että selviän loppuun asti.

Hyvää syntymäpäivää!

Tässä muutama vuosi sitten, kun täytin syksyllä 17, eräs kaverini kutsui minut hänen avecikseen Halloween bileisiin. Ensin keksien tekosyitä miksen voisi lähteä, suostuin lopulta. Pistin normaalit vaatteet päälle, koska pukeutumis pakkoa ei ollut. Kaverilla muistan olleen jänönkorvat, muttei muuta ihmeellistä. Juhlissa ainoastaan oli pukeutuneena juhlien järjestäjä, jonkinlaiseksi keskiajan ruhtinattareksi naamioineen ja mekkoineen. Oli kieltämättä hieman huvittavaa myöskin se, että juhlien järjestäjän vanhemmat olivat kokoajan paikalla, ja tarjoilivat ala-ikäisille alkoholipitoisia juomia. Jos niissä noitaliemissä edes oli mitään kirkasta. Juhlat oli mukavat ja niiden jälkeen päätin mennä mummolleni yöksi, joka asui aivan vieressä.


Tapansa mukaan, mummi oli yötöissä ja kotona oli hänen miehensä, joka oli minulle melkein kuin oma isoisä. Aina sinne mennessäni, tämä teki minulle leipiä, ja katselimme yhdessä televisiota. Ja koska mummi ei liiemmin pidä oluen juonnista, niin isoisä ei katsonut pahakseen ottaa silloin kun tämä ei ollut paikalla. Eikä se minua haitannut, tiesin kyllä mummini olevan melkoinen päälle päsmäri. Sinä iltana meillä oli hauskaa ihan kahdestaan. Juttelimme niitä näitä, ja katselimme elokuvia. Sovittiin, että menisin seuraavan kerran yöksi 24.11. Tämäkin päivä tuli, ja se oli hänen syntymäpäivänsä. Minua kaduttaa, koska en muistanut sitä heti samana päivänä. Hauskaa oli tänäkin iltana, ja meno jatkui entiseen malliin.


Kaksi päivää myöhemmin, oli omat synttärini. Aamu alkoi aivan normaalisti, ja tytöt eivät alkuun koulussa onnitelleet minua. Ennenkuin sitten huomautin, he tahtoivat oikeastaan myöhemmin päivällä yllättää minut. Pilasin oman yllätykseni. Äidiltä tuli teksti viesti: " Pääsetkö lähtemään koulusta aiemmin, nyt on hätätilanne." En ajatellut sitä sen suuremmin, koska äidin hätätilanteet nyt ovat aina vähemmän hätätilanteita, kuin mitä hän antaa ensin ymmärtää. Koulu päättyikin sopivasti ruokatuntiin, ja tytöt läksivät Selloon shoppailemaan. Minä hyppäsin parkkipaikalla odottavan äitini kyytiin. Olimme ajaneet keskustaan asti. Äidin ilmeestä näin jo heti, että hänellä ei ole mitään mukavaa kerrottavaa. Hän näytti myös siltä että oli juuri itkenyt, eikä se tainnut siihen loppua.


Kun hän vihdoin sai sanottua asiansa, järkytyin syvästi. En osannut sanoa mitään, enkä edes itkeä. Olin vain hiljaa ja mietin miksi...?
Isoisämme oli tehnyt edellisyönä itsemurhan, ilmeisesti alkoholillakin oli jotain rohkaisevaa vaikutusta taustalla. Hän oli kavunnut saunan lauteille, laittanut piipun suuhunsa ja painanut liipaisinta. Naapurit hälyttivät poliisin paikalle, ja mummini lähti töistä kuulemaan mitä oli tapahtunut. Hän romahti.


Äiti kertoi, että tällä oli joskus masennus kausia ollut, mutta nyt vissiin päässyt huippuunsa. Hän oli ollut aamulla siivoilemassa mummoni siskon kanssa kyseistä saunaa. Oli kauhea näky, siivoilla verta ja aivonpalasia.
Mummini tilanteesta en kyennyt kysymään, mutta arvelen hänen istuneen vain ilmeettömänä paikallaan, miettiessään tyhjyyttä. Viestiäkään hän ei jättänyt jälkeensä. Vain surullisia ja ehkä vihaisia ihmisiä, sekä mieliä täynnä kysymyksiä.


Kauheinta oli kertoa pienemmille siskoillemme. He sentään osasivat reagoida. Itsestäni tuntui lähinnä, että olin kylmä ihminen kun en itkenyt. Tai sitten se oli vain minun tapani reagoida.
Pienempänä, kun äitimme kertoi esim. Isän kuolemasta, olin vain hysteerisesti nauraa hekottanut, paniikissa.
Muistan vielä elävästi sen, kun sanoin siskolleni mennessämme rappusia alas, että äiti ei varmaan kerro mitään kivaa. Ja mietin hiljaa mielessäni, että "nyt se sanoo kuitenkin, että isä on kuollut" Ehkä siksi nauroin järkyttyneenä, että olinkin oikeassa.
Kylmyyteni saattoi johtua siitäkin, että itsemurha ei ollut mielestäni hyväksyttävää. Tiedän kyllä, että se voi joistain tuntua helpolta pako keinolta, mutta kaikilla meillä on ongelmamme. Niinkuin eräs hyvä ystäväni sanoi, toisen suuri ongelma voi olla toiselle aivan mitätön. Tässäkään tilanteessa ei varmaan tuu miettineeksi, mitä jättää jälkeensä.


Tänään eräs hyvä ystäväni soitti suruissaan minulle. Hänen mummonsa oli nukkunut pois, ja suru oli pohjaton.
Siitä sainkin sitten idean kirjoittaa tästä aiheesta. Läheiset jättävät aina tuskaa jälkeensä. Hieman vähemmän, kun kuolema on ollut luonnollinen. Se ei jätä mitään kysymyksien varaan. Lähinnä sen, ettei ehtinyt sanoa mitään tärkeää. Tänä viikonloppuna aion selvittää isän kuolinsyyn, tädiltämme. Tahdon kuulla oikean version. Ja päätän itse, onko se mieltäni vastaava tarina ja että olenko siihen tyytyväinen. Uskon kyllä, että täti kertoo totuuden, onhan hän ennenkin sanonut kaiken minulle suoraan. Toivotaan :)


Tulipas taas synkkää tekstiä, mutta onpa tämäkin aihe ja osio elämästäni käsitelty. :)

Pasmat sekaisin

Tänä aamuna soitin terveyskeskukseen. Meidän kunnassa asiat toimii siten, että soitetaan terveyskeskukseen, jätetään vastaajaan oma puhelinnumero ja sieltä sitten ilmoitetaan -noinsuunnilleen- soitto aika, ja odotellaan puhelua.  Tyttäremme on ollut nyt muutaman päivän todella kipeänä, ensin kuumeessa, hieman pulauttelua ja vähän vatsa löysällä. Ne häipyivät, mutta jäljelle jäivät kauhea nuha, ja sitäkin kauheampi kuiva yskä. En aikonut enää kolmatta yötä valvoa silmät ristissä peläten noutajaa, joten ajattelin käyttää tyttöä lääkärin luona.


Sitten se puhelin soi. Vastasin ihan normaalisti omalla nimelläni ja vastaukseksi tuli entisen ystäväni nimi. Silloin menin lukkoon. En todellakaan ymmärrä itseäni. Ei minulla ole mitään menetettävää tai pelättävää, ettenkö voisi tyttöni takia tilata aikaa lääkäriin. Mutisin kuitenkin puhelimeen tyylillä " ööm tota noin, joo siis pitäs varata aika mun tyttärelle." ja " juu siis kipee on ollut, tosi kipee öööh joo mm nii ja korvat pitäs tarkistaa ja kova, sellanen öh kuiva yskä" Ärsyynnyin jopa itseeni. Miksen voinut puhua normaalisti? Ihminen hänkin vain on.


Jostain syystä menin aikanaan lukkoon myös sellaisten ihmisten edessä, jotka aivan sanalla sanoen olivat alistaneet minut. Sama tunne tuli myös nyt. Tämä on se sama ihminen, josta puhuin aiemmassa blogi kirjoituksessani "Ystävyys- ikuinen side(kö?)"  Tärisin vielä puhelun jälkeen, tärisin hyvin pitkään.


Terveyskeskukseen sisään astuessani, osa minusta halusi livistää mahdollisimman nopeasti lääkärin pakeille ja osa taas halusi tavata hänet. Melkoisen ristiriitaista, mutta alkoi olla kiire. Tytön aika olisi pian.
Korva tulehdushan siellä sitten havaittiin. Melkoisen inhottava, mutta ihmettelin kuinka tyttö oli silti niin iloinen, siitä piittaamatta. Resepti kourassa sitten kiittelin lääkäriä, ja lähdimme jonottamaan vielä jälkitarkastus aikaa aulaan. Aulassa istuessani katselin ympärilleni kokoajan. Jos hän vain kävelisi ohi, niin sekin riittäisi. Oliko ehkä hiukan epätoivoista?


Loppujen lopuksi oli punnittava omat mielipiteeni. Enkö edelleenkään muka ole päässyt hänestä yli ja miksi hänen elämänsä tai asiansa kiinnostavat minua niin paljon? Pitäisi nyt jättää taas tämäkin asia taakseni, mutta luultavasti tulen yhä uudelleen törmäämään häneen, ellen tyyliin muuttaisi pois täältä. Se on hyväksyttävä juuri tällä tavalla. Ja se tunne, kun todellakin pelkään häntä. Eihän ystävyydestä tule mitään, jos toinen pelkää toista. Eikä sen tunteen varaan voi rakentaa luottamusta, saati ystävyyttä. Päätin siis, että tämä todellakin on oltava nyt ohi. En voi vatvoa tätä lopun ikääni. Vaikka se sattuu eritavoin, on vain päästettävä irti.


Hei vain sitten, moikataan kun tavataan. Eikä yhtään enempää.

Bon appétit

Päätin kirjoittaa välillä rakkaasta harrastuksestani tämän "synkän" blogini ohessa, nimittäin ruoanlaitosta.

( En aio kirjoittaa mitään leipomuksista, koska niistä ei tule koskaan mitään, vaikka seuraisinkin ohjeita...)

Tänään tein itsetehtyä pastaa ruoaksi, kera jauheliha kastikkeen. Koska itellä oli kädet täynnä hommia, annan kuitenkin kastikkeen tekijälle, eli miehelleni kunnian siitä. Pastan tekeminen on oikeastaan hyvin helppoa. Siihen ei tule muuta kuin jauhoja, kananmunaa, suolaa ja tiraus öljyä. Melkein siis kuin pizzapohja. ( Jota viimeksi ajattelimme leikata moottorisahalla, kun talon terävinkään leipäveitsi ei siihen pohjaan uponnut.)

Pasta onnistuu aina. Taikinasta vain pitää tehdä niin kuiva, että se ei tartu käsiin, eikä sitten myöhemmin pastakoneeseen. Pastan valmistuksessa käytän parasta, aitoa italialaista pastakonetta, Marcato Atlasta. 

Halvemmallakin olisi luultavasti koneen saanut, mutta arvosteluista luin, miten huonoiksi oli todettu mm. Jamie Oliverin ja sitten jokin toinen pastakone, jonka nimeä en nyt muista. Ei tuon parhaimmankaan hinta paha ole, jos meinaa hankkia koko elämän kestävän koneen. Hintaa oli vain n. 50€, riippuu tietenkin mistä ostaa. Halvimmillaan tais olla Clas Ohlsonilta.  

Anteeksi huono kuvanlaatu, kun jouduin käyttämään väliaikaisesti varakameraani, paremman unohtuessa pohjoisen reissulle.

Ohjeistus

Tekovaihe: Munat kannattaa kaataa jauhoihin tehtyyn kolon keskelle, ja ruveta sitten vaivaamaan.
Voi olla että jauhoja tarvitaan enemmän kuin mitä ohjeissa neuvotaan. Jos käytät konetta, kannattaa huolehtia ettei taikina ole missään tapauksessa märkää, tai se jumittuu koneeseen.

Ensin nämä kulkevat monta kertaa myllyn läpi, ja säädellään joka kerta ohuemmaksi

Ja kun se on tarpeeksi ohutta, käytetään koneessa olevaa silppuria
(Halutessaan, voi tehdä vieläkin pienempää silppua)

Marcato Atlas 150

Namskis, hyvää oli! Lisäsin vielä kurkkusalaattia ja raastoin päälle tuoretta juustoa.

Kuka ensin perillä, on paras!

Tätä on varmasti ollut ilmassa ennenkin, mutta itse tajusin sen vasta nyt.
Kaikesta pitää nykyään vetää kauheata kilpailua. Tämä oikeastaan taitaa alkaa jo lapsuudessa. Ensin se taitaa alkaa sillä, että vanhemmat keskenään kilpailevat samanikäisten lastensa kanssa, kenen lapsi oppii ensin kävelemään, kuka puhumaan jne. Olen oikeastaan itsekin nyt keskellä tätä kilpailua.
Ärsyttää jatkuvasti kuulla kun joku tulee juttelemaan vaikkapa facebookissa. "Meidän Pentti se osaakin jo tätä. Mitäs teidän likka osaa?"


Myönnän kyllä, että olen innoissani itsekin, kun tyttö oppii jotain uutta. Tätähän tapahtuu joka päivä, askel kerrallaan. Lisäksi saatan lähteä mukaan leikkiin, ja kysellä tältä "Pentin" äidiltä samoin seuraavalla kerralla. Ehkäpä ihan vain sitten ärsyttääkseni. Aika lapsellista kylläkin, kun lapsi kehittyy kuitenkin omaan tahtiin, ja kehitys voi olla niin riippuvainen monestakin asiasta. Useinhan liikkeelle lähtö ja puhuminen on ihan vain geeneissä, ja siinä miten lapsen isä tai äiti on joskus aikanaan lähtenyt ryömimään. Meillä se on riippuvainen myös keskosuudesta.
Vaikka tyttömme onkin tehnyt jo monia asioita, joita keskosen ei ehkä heti olettaisikaan tekevän, niin kyllä sen huomaa jonkinlaisessa tahdissa, että jäljessähän tässä ollaan. Keskosilla kehittyminen lasketaan kehitysiästä, eli oikeasta lasketusta ajasta. Meidän tyttäremme siis kuuluukin olla 2 kuukautta jäljessä. Tätä ei siltikään moni äiti tunnu ymmärtävän. "Mutkun meidän Pentti osas jo.." alkaa lause. Ja minulla kiehuu päässä. Ihan sama, vaikka selittäisit kuinka monta kertaa saman asian, niin se tuntuu jo seuraavaan keskusteluhetken aikana unohtuvan. Pääasia, että itse tiedän miksi näin on.


Lapsuudessa sitten lapset keskenään kilpailevat murrosikään ja varmaankin myös aikuisikään saakka, kellä on eniten kavereita, kuka on mediamaailman ihailema laiheliini kaunotar ja kellä on parhaimmat jutut.


Vanhetessa, kun ollaan isovanhempia alkaa vissiin mummokateus. Omassa lapsuudessani en tätä huomannut, sillä mummoni olivat keskenään hyvät ystävät. Toinen asui tunnin matkan päässä ja toinen 10 minuutin. Tottakai lähempänä asuva mummo oli kuvioissa sitten enemmän, muttei se silti vähentänyt kaukana asuvan mummon arvoa. Vaikka näimme lähes tulkoon joka lomalla, niin arvostin silti molempia mummojani yhtä paljon. Molemmat osasivat asiansa, ja kumpikin luonteiltaan hieman erimaata, mutta se oli rikkaus. En olisi voinut kuvitellakkaan heidän tappelevan keskenään meistä. Tai jos sitä oli, niin ainakin he hyvin peittivät sen, emmekä me kärsineet.


Olen saanut tästä jo hieman hajua oman lapsen kohdalla. Omassa mielessäni he ovat tasavertaisia, kummatkin varmasti yhtä hyviä hoitamaan. Toista käy sinänsä sääliksi, kun asuu niin kaukana, ja harvoin näkee lapsenlastaan, kun taas toisen kohdalla se on niin erilaista, ettei tiedä mitenpäin olisi kun kyseessä on ensimmäinen lapsenlapsi. Ei sitä mielestäni pitäisi ottaa niin tosissaan, että pitäisi ajautua riitoihin keskenään ja kilpailla kumpi saa hoitaa enemmän ja kumpi hoitaisi paremmin. Tottakai ikävä saa olla ja sillekään ei voi mitään, että toisen asuessa lähellä, on lähes väistämätöntä että tämä hoitaa lasta enemmän kuin toinen mummo.


On asioita, joita en kuitenkaan tule sietämään kummaltakaan. Kasvatusneuvot, ilman lupaa/kysymättömyys, ja hoitoneuvot. Kysyn kyllä itse, jos en jotain tiedä ja siihen asti saavat siis pitää suunsa kiinni. Kasvatamme lapsen mieheni kanssa, joten ainoastaan hänen sanansa painaa tässä asiassa minun lisäkseni. Tiedämme jo, mihin suuntaan haluaisimme asioiden menevän, ja mitä virheitä emme halua toistaa, minkä vanhempamme ovat tehneet. On todella ärsyttävää aloittaa kaikki alusta, jos vaikka kumpikin mummo tekee omia asioitaan, omilla säännöillään ja vieläpä kysymättä lupaa.  Lapsen rytmi on toki nyt, minkä mukaan kuljetaan, kun on noin pieni vielä. Mutta siitä edespäin, kysytään meiltä, kuinka hoidetaan, mitä saa antaa ja milloin ja mitkä ovat säännöt. Ja sitä paitsi, emme koskaan opi itse mitään, jos kokoajan mummot ovat koputtamassa ja nokkimassa. Haloo! Me olemme vanhemmat ja me määräämme säännöt.


Tulipas pitkä litania tästäkin, mutta vielä loppuun tahdon sanoa ihan yleisesti mummoille:


Te saitte jo tilaisuuden kasvattaa omat lapsenne, nyt on meidän vuoro.

Töissä vaiko kotona?

Monet ovat jo kauhistelleet töihin paluutani. Miten en muka voi olla kolmea vuotta kotona lapsen kanssa? Sehän olisi vain hyväksi hänelle.


"Niin. Kyllähän se on totta, että kotona oleva lapsi voi ehkä paremmin kun hänelle ei tule niin kauheaa stressiä, mikä on puhututtanut yleisesti kaikenlaisissa medioissa viimepäivinä. Ärsyttää silti, että valintojani moititaan. En ole siis muka tarpeeksi hyvä äiti, tai että en rakasta lastani tarpeeksi. Just joo.


Meillä on monia syitä tähän, miksi palaan töihin. Ensimmäiseksi, koulussa työskentelevä mieheni jää kesälomalle, kuten kaikki koulut. Tulonlähdettä ei siis ole. Se on yksi pointti. Mieheni myös jää hoitamaan lasta kotiin kesän ajaksi, eli hänestä tulee koti-isä. ( Saa hieman maistaa minun arkeani.)
Lisäksi yksi perustelu on  ihan vain se, että vaihtelu virkistää kummasti.


Ärsytti koulu aikana todella paljon se Nina Mikkosen puhe ylellä, jossa haastateltiin aiheesta koti-äitiys. Ei minulla toki ole sitä vastaan mitään, jos on mahdollisuus jäädä kotiin ja todella haluaa hoitaa lastaan vaikka kouluun asti kotona. Se menee kuitenkin yli, jos ruvetaan vielä arvostelemaan näitä muita äitejä, jotka omasta halustaan ja muista perusteistaan menevät töihin. Eiköhän se ole ihan jokaisen oma ratkaisunsa mitä tekee?
Sitä paitsi,  vaikkei päiväkoti ehkä omaa kotia voita, voi siellä alkaa verkostoitumaan ja sosiaaliset taidot kasvavat paremmin, kun oppivat olemaan toistensa kanssa. Eikös se ole kauhun paikka muka kolmivuotiaalle lapselle lähteä ihan ykskaks päiväkotiin uppo-outojen lasten sekaan, kun äiti tai isä menee töihin?
Päiväkodissahan saadaan oikeita käytösmalleja ja rutiineja sekä aivan arkisia harjoituksia tuon tuosta. Lisäksi erilaisia virikkeitä ja puuhastelua yhdessä muiden lasten kanssa, mitä ei välttämättä kotona edes voi tarjota. Ajatukseni menevät oikeastaan melkolailla tasan koti-äitiyden ja työhön palaamisen kanssa. Molemmissa on plussansa ja miinuksensa.


Haimme tyttärellemme jo päiväkoti paikkaa syksyksi. Hän on toki keskonen, ja toimimme hänen kehityksen mukaan. Jos hän ei kuitenkaan silloin ole vielä valmis menemään sinne, jään jälleen kotiin. Eikä se minua haittaa, päinvastoin. Sitten odotamme, jos hän vielä tarvitsee aikaa. Eihän tässä mihinkään kiire ole."

Jäljillä kadonneen

Tulipa tossa mieleen kirjoittaa aihe tästäkin. Miten on keksittykkin niin hyvä ohjelma, kuin kadonneen jäljillä?
Lähes joka ohjelman puolivälissä, mutta viimeistään lopussa tirahtaa kyynel taikka vesiputous, kun ihmiset löytävät toisensa, ja tunteet ovat pinnassa, vaikkei koskaan olisivatkaan nähneet toisiaan. Omien juurien merkitys on tärkeää.


Tänään ohjelmassa etsittiin erään naisen isää, jota tämä ei ollut vissiin koskaan nähnyt. Tai jos oli, niin viimeistään kolmivuotiaana. Ensin se ei herättänyt mitään tunnetta, mutta hieman ohjelman edetessä aloin tuntea kateutta ja surua.
Joillakin on oikeasti mahdollisuus vielä löytää kadonnut isä ( sukulainen, ystävä tms) jostain päin maailmaa, silläkin hinnalla, että tämä saattaa olla jo kuollut. Onneksi nämä jaksot ovatkin harvemmassa.


Jotenkin sitä on itse vielä elätellyt toivoa huomisesta, siitä että saisinpa edes kerran vielä nähdä isäni. Kysyä kaikesta mikä jäi kysymättä.  Kertoa tuntemuksiani ja elämästäni.Tahtoisin vain yhden päivän, tai edes hetken tähän. Oikeaa kuolin syytä en oikeastaan edes tiedä. Välillä olin siinä uskossa, että ehkei hän olekaan kuollut, kun kuolemasta kuuli kaikkialta niin monta eri versiota. Olisipa tilaisuus tähän vielä.


Harmillista, että elämä on niin lyhyt, eikä koskaan tiedä milloin täältä lähdetään. Ja minne.
Senpä takia, ei pitäisi jättää tilaisuutta käyttämättä, minkään asian takia. Anteeksi pyyntökään ei tule koskaan liian myöhään. Vaikka useampi kuvitteleekin niin. Tai ne sanat, minä rakastan sinua, ole niin turhia ja kuluvia, etteikö sitä voisi sanoa joka päivä. Ei mene kauaa, kun isän kuolemasta on kulunut 12 vuotta. Pitkä aika, mutta muistan hänet silti kuin eilisen päivän. Niin hyvine kuin huonoine puolineen. Ihminen kuitenkin. Ja minulle äärettömän rakas. Edelleen.


Tulisitko takaisin? Rakkaudella isintyttö....<3

Syvyyksissä

Eräänä yönä heräsin aivan karmeaan huutoon ja itkuun. Hetken miettiessäni, tajusin sen olleen minä itse. Vauva ja mies nukkuivat kuin viimeistä päivää, onneksi eivät heränneet. Siinä istuin, kyynel silmäkulmassa, ja ahdisti. Päätin siis lähteä tupakalle. Kellokin taisi olla kolme yöllä.
Ulkona istuessani palasi mieleen mitä olin nähnyt. Edelleen tuntui, että adrenaliini virtasi ja vatsaa kipristeli, ihan vain siksi koska olin erittäin vihainen. Miksi olin?


Tunsin syvää katkeruutta. Eipä voi kauheasti kehuskella lapsuudellaan. Sitä ei nimittäin ollut.
Olen kantanut liian kauan sisälläni suurta salaisuutta, jota aion vieläkin kantaa taakkanani. Vain harvoille ja valituille olen sen pystynyt sanomaan. 
Eikä sitä myöskään ollut siksi, kun jouduin vanhempiemme erotessa huolehtimaan nuoremmasta siskostani. Ja yhä enemmän sen jälkeen, kun äitimme meni uusiin naimisiin, eikä isäkään enää ollut paikalla. Pitihän minun katsoa, että siskolla on kaikki hyvin, isosiskon velvollisuuksia. Eivätkä ne siihen loppuneet. Kun syntyi pienin siskoistamme, ja hänen tultua siihen ikään, että osasi jo kävellä, alkoi helvetti.


Isäpuolemme kohteli omia lapsiaan silkki hansikkain, kun nämä olivat tehneet jotain, mistä pitäisi rangaista. Eri asia sitten, kun tuli meidän muiden vuoro. Välillä saattoi saada kunnon nahkavyöstä, toinen taisi olla mattopiiska. Ja me muut muka valehtelimme kokoajan joka asiasta, ei se ihan näin mennyt.
Omien lasten tarvitsi sanoa vain pari poikkipuoleista sanaa meidän käytöksestä, niin kusessa oltiin.
Eihän siinä vielä mitään. Mihinhän alaikäiset lapset voisivat isän kuollessa turvautua kuin äitiinsä?


Yritimme ainakin. Tämä katseli asioita sormien lävitse. Eihän hänen miehensä sellaista...
Pelottavinta oli äidin iltavuorot. Silloin jäimme täysin isäpuolen armoille. Itse aloin olla sen verran vanha, ettei minuun uskaltanut enää koskea.  En tiedä syytä. Mutta pienempi siskoni ei siltä säästynyt. Kerrankin tämä viinapäissään hakkasi siskoni, niin hyvin jopa ettei todisteita sen kummemmin jäänyt. Tai ainakaan saanut esitellä vieraille. Joka kerta kun kerroimme äidille, hän lupasi hoitaa asian. Tuntui, että tämä uusi perhe oli äidille jopa niin tärkeä, että piti meidän kahden kustannuksella ja selkänahalla se maksaa.Piti yläasteenikin ajan olla vain kotona päivät pitkät, ettei vain mitään satu...


Ulkopuolisille esitettiin niin onnellista ja harmonista perhe-elämää. Oven mennessä kiinni, kaikki kuitenkin palasi ennalleen. Valehtelematta voisin vannoa, että silloin aina veret valui seiniltä, omassa mielessäni.
Ja kun äitimme sitten viimein muka sanoi että hän on tajunnut tilanteemme ja yrittää erota. Hän yrittää sitä vieläkin, reilun 7 vuoden jälkeen.


16-vuotiaana halusin karata kotoa, en vain enää jaksanut sitä paskaa. Mitä vain teit, niin kaikki kaatui niskaan. Mutta sen verran oli omaa tuntoa, ettei vain pystynyt jättämään rakkainta siskoani sinne heidän armoilleen. Ei, ennen kuin hän pärjäisi itse, ja osaisi puolustautua.  Lähes 19 vuoden iässä sitten pääsin lähtemään, ja jättämään tämän taakseni.


Niin. Edelleen katkeruus kalvaa. Miksi äiti ei suojellut niinkuin on äidin tehtävänä? Miksi hän halusi suojella nuorintaan kokemasta avioero vanhempia, kun meidän kahden piti kärsiä hänen valinnoistaan. Tämä tuska ei tunnu lähtevän kulumallakaan, ja se tuntuu niin pahalta, että sama vain jatkuu ja jatkuu, eikä loppua näy. Edelleenkin, öisin herään huutooni, siihen samaan syyhyn. Joka kerta.

Tuttu on turvallista

Olen ollut suvun ja kavereidenikin kuuntelupylväs. Kuuntelen aina muiden murheita ja myötäilen, sekä myös aikalailla kommentoinkin ja yritän auttaa parhaani mukaan. Mutta tottakai, lopputulos on aina jokatapauksessa sama: Kommentoida saa, mutta kertoja tekee mielensä mukaan.


Olen pienestä saakka saanut oppia vääränlaisista suhde malleista. Yksi oli, että yhdessä ollaan hamaan tulevaisuuteen, vaikka rakkautta, yhteisiäasioita tai edes välttämättä puhevälejä ei olisikaan.
Toinen oli sellainen, että mies alistuu naisen jokatahtoon, yrittää kovasti kapinoida saadakseen oman äänen kuuluviin, siinä onnistumatta. Kolmas sitä, että nainen yrittää väkisin saada suhdetta toimimaan, sellaista jossa ilmeisesti rakastetaan niin paljon, että mies saa satuttaa vaikka murhaan saakka naista. Tälläistä olen joutunut katsomaan koko pienen ikäni. Pienestä saakka, olen yrittänyt neuvoa näistä ainakin kahta. En tiedä mistä, mutta jostain se kumpusi, mistä tiesin millainen on tasapainoinen parisuhde.


Sitten itse menin ja repsahdin samaan lankaan. Olin 16-vuotias aloittaessani seurustelun. Kuvittelin kai, että ihmisiä voi yrittää muuttaa sen verran parempaan suuntaan, että heillä olisi parempi olla. Olin suhteen kulmakivi. Rohkaisin aina, kun toinen tunsi kovasti häpeää. Siedin jatkuvia sääntöjä, tavattiin aina kun miestä ei ahdistanut, mentiin hänen aikataulujensa mukaan. Toki olihan hänellä bändikin, mutta ei se mielestäni ollut syy siihen että pitäisi nähdä muka vain kerran kahdessa viikossa, etenkin kun asuttiin sentään hyvän matkan päässä. Hänellä oli sitoutumiskammo ja jatkuva pelko siitä että petän. Vakuutteluista huolimatta, en ansainnut hänen luottamustaan. Loppujenlopuksi, minä aloin olla melkoisen mustasukkainen hänestä. Ehkä siksi, kun ei nähty, hän kertoi olleensa muiden muijien kanssa. Ei ehkä siten, mutta kuitenkin. He saivat enemmän hänen aikaansa kuin minä, hänen tyttöystävänsä. Oli toki muitakin sääntöjä, mutten jaksa yksitellä niitä tähän. Eikä ne olisi edes mukavaa luettavaa.


Lahjoin häntä lopulta sitten rahankanssa, taisimme ostaa hänelle ainakin kaksi kitaraa ja liput metallican keikalle, sonisphereen 2009.Kun menin hänen perheelleen yöksi, hänen poissaollessaan. Seuraavana aamuna olisi pitänyt olla jonottamassa tälle kyseiselle festareille lippuja aamu 5 aikaan. Sinä yönä ei nukuttu. Poikaystävälläni oli peli hiiri, jossa oli kaiken näköisiä nappuloita. Enhän minä sitä osannut käyttää. Painoin jotain nappia jostain kohtaa, ja pian aukesivat messenger-keskustelu historiat. Olisinkin sulkenut sen pian, ellen olisi lukenut heti ensimmäiseksi jotain järkyttävää. Seksikeskusteluita muiden kanssa.. ja ilmeisesti ihan livenäkin. Lähetin tekstarin poikaystävälle asiasta ja vastauksena oli aha. Ai aha? kiitos vissiin tästä kaikesta. Ja minä tyhmä halusin tämän korjata, ja pyytelin kaksi kuukautta anteeksi, että olin vahingossa joutunut näihin keskusteluihin. Tunteet ja mietteet olivat siinä kovilla. Juuri ennen kun tämä sitten muka pyyteli anteeksi, tajusin että hetkinen. Miksi minun pitäisi tätä pyytää anteeksi. Vasta sitten tajusin etten voi luottaakkaan häneen!
Sonispheressä sitten tapahtui läpimurto. Yöteltassa tekee ihmeitä ajatusmaailmalle. Yö oli rankka ja sateinen. Jatkuvasti joku humalainen kompasteli naruihin ja telttaamme piiritti vallihauta. Lisäksi telttaa piti kokoajan kuivailla kun sade tuli läpi. Ja minä sain tehdä kaiken. Lisäksi ei meidän suhdekaan ollut parantunut mihinkään suuntaan. Seuraavana yönä menimme meille. Päätin sanoa suorat sanat vaikka se satuttikin. Tämä oli loppu nyt. Olin niin väsynyt.


Seuraavaksi lähdin kajaaniin serkkuni kanssa. Siellä oli pippalot, joissa sitten tapasin ihanan miehen. Hänen kanssaan oli aina hauskaa. Hauskan pito mielessä meidän juttu olikin niin hieno. Mutta tämä edellinen edelleen haikaili perään. Palattuani päätimme yrittää uudelleen. Eihän siitä mitään tullut, kun ajatteli kokoajan toista, ja tiesin samalla satuttavani edellistä. Taisi tulla samalla mitalla takaisin, kun edellinen tajusi tilanteen. Yrittämistä kesti vielä puolivuotta, mutta se lopulta oli sanottava taas nämä sanat. Eikä se enää tuntunut miltään. Samalla myös tämä uusikin sai jäädä. En kestänyt kahden miehen välillä pomppimista satuttaen molempia. Se oli loppu nyt. Lopullisesti.


Mietin että syynä on saattanut olla isättömyyteni. Ei isäpuoleni ollut mikään miehen malli. Ei todellakaan. Oma isäni kuoli ollessani nuori, mutta sekin suhde malli minkä siitä sain, ei todellakaan vastannut oikeaa kuvaa.
Kaiken sai oppia ihan kantapään kautta, ja muiden virheistä.


Jonkinaikaa meni, ennen kuin tapasin nykyisen mieheni. Olimme tunteneet jo monta vuotta. Aina nähdessämme, harvoin siis, näissä kuuloliiton porukoissa, oli perhosia vatsassa. Ainahan se siihen jäi. Kunnes eräällä kurssilla sitten tämä leimahti tuleen. Ensimmäistä kertaa sain oikeanlaisen mallin parisuhteeseen. Itseltäni. Suhteessa ei koskaan tarvinnut pelätä, ja kaikki sujui niin luonnollisesti. Paria kuprua lukuunottamatta, meillä on tasapainoinen suhde, jossa kummatkin tekevät työtä sen eteen. Olemme kovin samanlaisia, ja hänen kanssaan on hyvä olla. En olisi voinut löytää parempaa ihmistä rinnalleni. Edelleen rakastan häntä yhtä paljon kuin alussakin. Enemmänkin. Taisi nyt löytyä se oikea. Tokihan jokaisessa suhteessa on ongelmansa, mutta niistä selvitään. Sovimme alusta alkaen parisuhteen pelisäännöt, niin se helpotti asioita huomattavasti. Tästä en luopuisi koskaan, jos minulta kysytään. Kukaan ei ole täydellinen, mutta hän on täydellinen juuri minulle, oli ennen , nyt ja tulee myös aina olemaan. Nämä kaikki vuodet piti käydä läpi, jotta oppisin arvostamaan sitä oikeanlaista suhdetta. Sen myös löysin. Nyt olen onnellinen viimein.

Kuulovamma - häpeä vai lahja?

Olen syntymästäni asti ollut huonokuuloinen. Kuulo on jopa niin heikko, että siihen tarvitsi hankkia ensimmäiset kuulokojeet ensimmäisellä luokalla. Koulussa kuuloani huomioitiin hyvin. Istuin aina eturivissä siten, että näin opettajani, jotta pystyisin lukemaan huulilta. Ala-asteella minulla oli siihen jopa erikoistuoli, pyörivä sellainen. Kaikki halusivat siinä istua.


Huonosta kuulosta oli myös helppo kiusata. " Toi ei kuule mitään, puhutaan ihan rauhassa paskaa siis. "
Enpä jaksanut siitä välittää, vaan oli minulla ystäviä, jotka eivät sitä aina huomioineet. Lapsuuden ajan, taisin kuitenkin sen verran tajuta, että kuulokojeet eivät olleet mikään kiva juttu. Kaikki tuijottelivat ja osoittelivat sekä supattelivat. Olin melkoisen usein juorun kohteena. Olisivat hankkineet elämän. Siitä alkoi hiuksien alle piilottelu luokan/kodin ulkopuolella. Eihän sitä edes voinut verrata mihinkään niin arkipäiväiseen asiaan, kuin silmälasit!
Olihan se harvinaista, että kenelläkään nuoremmalla ihmisellä olisi ollut kuulolaitteita. Tai ainakin pitkään kuvittelin olevani asian kanssa yksin, sillä 6 henkisessä perheessämme, vain äidilläni oli sama tilanne.


Ensimmäisen kerran sain kuitenkin kontaktia vertaistukeen, kun menin 12 vuotiaana viestintäkurssille, joka oli tarkoitettu huonokuuloisille nuorille. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, en tuolloin hävennyt asiaa,vaan tajusin, että mehän olimme kaikki samanlaisia. Ihmisiä siis, joilla on aistivika. Tuolla kurssilla tapasin monia kavereita, jotka sitten jäi. Tapasin myös nykyisen avomieheni siellä.


Vaikka hauskaa oli, niin meni silti monta vuotta ennenkuin seuraavan kerran pääsin taas piireihin mukaan.
Osaksi syytä taisi olla äidissäni, joka ei varannut pyynnöistäni huolimatta minua leireille mukaan. Ja osa taas itsessä, kun unohdin sitten hetkeksi kokonaan tämän.


Peruskoulun jälkeinen aika on hyvin muistissa. Sain paljon uusia ystäviä, ja suhtautuminen oli paljon positiivisempaa, kuin mitä lapsena. Ei siitä jaksettu välittää, ja silloinkin huonon kuulon huomasi vain, jos satuin kuulemaan väärin, ja toistin lauseen aivan eritavalla, kuin oli sanottu, ja hauskaa oli.


Opin suhtautumaan jo tuolloin siihen siis positiivisesti, vaikka arastelinkin vielä hieman. 2009, päätin mennä uudelleen viestintäkurssille. Ja sinne myös pääsin. Ensin ajattelin sinne saavuttuani, että onpa porukka vähentynyt, eikä yhtään vanhaa tuttua naamaa missään. Tunteet olivat sinänsä ristiriitaiset, koska tajusin, että olin todellakin myöhästynyt pahasti tästä porukasta. Ensin tapasin erään pari vuotta nuoremman tytön, joka kertoi miten kuulovamma on tehnyt hänen elämästään suorastaan helvettiä. Heti tämän jälkeen hän taisikin esitellä arpeutuneita käsiään viiltelystä. Tyttö vaikutti muutenkin hieman oudolta, sillä välillä tämä oli kuin ylinystävä ja välillä sitten.. no, pelotti suorastaan olla samassa huoneessa, kun tuntui että kohta tulee puukosta.


Menimme esittäytymään keskenämme, ja sinne tuli sitten myöhässä nykyinen hyvä ystäväni hyvinkäältä.
Hänen kanssaan oikeastaan vietinkin sitten kokoviikon, niin hassutellen, tutustuimme maisemiin ja pidimme hauskaa. Taisi meidän "jengissä" pyöriä pari nuorempaakin kollia, mukavia kun olivat. Tästä eteenpäin, menimmekin uudestaan, pari kuukautta myöhemmin pidettävälle nuortenleirille. Siitä pikkujouluihin ja apuohjaaja kurssille. Vietimme kesän lastenleirin apuohjaajina, ja seuraavana kesänä sitten oikeina ohjaajina.


Kertaakaan en ole katunut näihin porukoihin tulemista. Tuntuu, että juuri täällä minun kuuluukin olla, ja tämä on minun juttuni. Vertaistuki on ihana asia, sillä voi jakaa ihmisten kanssa kokemuksia, kuin myös aivan normaalejakin kuulumisia. Kaksimielisyydeltä ja mustalta huumorilta ei näissä porukoissa säästy. Nauru raikaa, ja yhdessä viettämämme aika on korvaamatonta. Tätä aikaa aina odottaa, sillä yhteistapaamisia on vain pari hassua kertaa vuodessa. Mutta silti sinne lähtee aina hyvällä mielellä.


Kohokohta näissä piireissä sitten taisi olla se, että tapasin 2009  nuortenleirillä uudestaan tämän avomieheni. Seuraavan vuoden alussa, päätimme ruveta seurustelemaan ja loppuvuodesta menimmekin kihloihin. Ihaninta hänessä on se, että hänen kanssaan voi olla täysin luonnollinen, ja hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Kuten minä myös hänet. Onhan hänelläkin huonokuulo. Koskaan ei tarvitse miettiä, että mitähän tuokin nyt ajattelee näistä kojeista... pikemminkin se menee niin että "nyt ne kojeet korvaan, niin voisit saada selvääkin tästä puheesta" Siitä tuli siis olennainen osa arkea lopulta.


Omasta mielestäni tämä on lahja. Sillä en ilman tätä olisi koskaan tavannut näitä uusia ihania ihmisiä. Tuntuu, että on niin paljon annettavaa, sillä monikaan ei edelleenkään tiedä tälläisesta mahdollisuudesta. Ja ne jotka tietävät eivätkä uskalla, heihin pitäisi potkia hieman vauhtia. Huomenna suuntaamme kohti pohjoista. Siellä alkaa laskettelu tapahtuma kuuloliiton nuorisolle, ja sinne pitämään hauskaa siis. Mukavaa pääsiäistä!