Muuttuva maa

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon. Pöly laskeutui ja osapuolet pyytivät toisiltaan anteeksi. Ehkä tästä on hyvä jatkaa. Ja tätä arvostan.

Anteeksipyyntö on sana, jonka luulisi olevan helpoin sanoa maailmassa. Tilanteen lähestyessä, se ei ehkä olekaan niin helppoa... joillekin. En tajua. Jos tietää itse tehneensä väärin, miksei ole valmis pahoittelemaan sitä? ja jos on, niin miksei sanoillaan tai teoillaan yritä sitä todentaa.

Maailma on muuttuva maaperä, ollaanhan me jokainen yksilöitä. Ehkei kaikki olekaan valmiita tähän. Arvostan erästä ystävääni, joka todella oppi lopulta pyytämään anteeksi. Silloin, kun hän ei tätä osa-aluetta vielä osannut, hän maksoi siitä kalliin hinnan, menettämällä erään toisen ystävänsä.

Välillä taas itse on vaikeaa katsoa erään toisen ihmisen touhuja, jotka lopulta kostautuvat minulle tai jollekin hänen läheiselleen, etenkin perheenjäsenelle. Vaikka tekisin mitä tahansa, miellyttääkseni tai ollakseni hänelle hyvä, se ei kelpaa. Onneksi minua lohduttaa sentään se, ettei kukaan muukaan ole eläessään onnistunut siinä. Epäreiluksi koen kuitenkin sen, että minä joudun pyytämään anteeksi asioita, joista en ole hänelle velkaa. Kun tämä tapahtuu voisimme olla taas mielinkielin, puolin ja toisin.
Siinä on ihminen, jolta en ole itse, eikä kukaan muukaan ole kuullut sanoja "anteeksi" tai "kiitos". Silti hän kovasti vaatii sitä muilta?

Oon jo pitkään ollut sitä mieltä, että saisi luvan opetella itsekin tekemään asioita muiden eteen, eikä tuijottelisi omaa napaansa. Vaikka olisi ollut kuinka rankka elämä, ei se voi olla syynä siihen, miten käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan. Jokaisella meistä on omanlaisensa elämä, ja se riippuu aivan, mistä kulmasta sitä katsotaan. Jos osaa asettua kaiken yläpuolelle ja kääntää vaikeudet voitoksi, ja hyväksyy itsensä, voisi olla ehkä helpompaa ystävyyssuhteissa. Vaan eipä hänellä taida näitä aitoja ystäviä ollakaan. Vuosien kokemuksella, luulisi että käytös muuttuu. Kukaan ei vain vissiin ole viitsinyt kertoa asioita hänelle suoraan. Ovat vain säälineet, kuinka paljon tämä on kokenut.
Sääli on sairautta. Taidanpa siis viedä hälle peilin joululahjaksi.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Siksi anteeksipyynnöt, kiitokset ja kohteliaisuus on keksitty.

Jokainen meistä tekee virheitä, ja se osoitetaan toiselle katumalla sitä ääneen. Jotkut ei vaan silti osaa. Huoh.

 

Huipulta pohjalle

Viime viikolla puhuin hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Meillä perheessä meni niin hyvin, että ei oikeastaan ollut juuri kerrottavaa. Lähinnä siihen asti elin muiden elämien juoruilla ja tapahtumilla. Sitten se tapahtui, nimittäin romahdus.

Pitkän aikaa mielessäni on kummitellut asia, nimittäin oma pärjäämiseni. Tiedän suoriutuvani kaikista eteeni astuvista ongelmista. Jokin kuitenkin mursi tämän.

Tapahtui jotain, joka saisi kaikki vanhemmat säikähtämään pahemman kerran. Pahinta on kuitenkin se, että kun luulee jonkun ihmisen olevan elämän tärkein tukipilari... niin se yhtäkkiä mureneekin? Joku, joka on pitänyt kädestäsi, elämäsi alusta saakka.

Ei tunnu reilulta, kun yhtä ihmistä syytetään jostain asiasta, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa, minullekin. Kaiken tämän myrskyn jälkeen, ihminen osaa edelleenkin olla niin kaksinaamainen, että täytyy esittää mukavaa, muttei voi pyytää anteeksi. Varsinkaan, kun kyse on melko mitättömästä asiasta, mittakaavoihin nähden.

Vaikka rakastaisin ihmistä täydestä sydämestä, niin miksi siitä pitää tehdä hankalaa. Tässä vaiheessa on varmaan hyvä tehdä selväksi, että kyse on omasta äidistä.
Se, joka pettää sinut, vie mukanaan pohjalle ja raatelee niin, ettei mitään jää jäljelle?
Rakkautta ei riitä loputtomiin, ei kenelläkään.

Olen saanut miettiä näitä asioita jatkuvasti, niin kauan kuin muistan. Yritän miettiä, mikä tässä on tärkeää? Ihmiselle pitää osata antaa anteeksi. Teen niin jatkuvasti, enkä tykkää olla pitkävihainen. Vihaan erioten sitä piirrettä ihmisissä.

On epäreilua, että jouduin niin paljon pyytelemään hänen mieheltään anteeksi, kun satuin sanomaan väärän sanan, tekemään jonkun asian väärin ja seurauksena oli selkäsauna. Ja kun tapahtuu jotain, minkä pitäisi olla ihmisen elämän kannalta merkittävää, hän ei ole itse valmis pyytämään anteeksi sanojaan. Harmi.

En vain yksinkertaisesti jaksa, enkä väitä että elämäni olisi rankinta mitä on kuultu koskaan. Itselle kuitenkin pitää osata myöntää, kun ei virta enää riitä. Olen päättänyt valita perheen. Nimittäin omani.
Teen kaikkeni sen eteen, että edes tästä elämäni luvusta tulee hyvä ja elämisen arvoinen. Loppuun saakka.

Ps. Taidan selvitä tästäkin hengissä

Uudet tuulet

Katteltiin tosiaan sitä uutta kämppää. Oltais ostettu 4h+k+s+takkahuone. Jotenkin se ei tuntunut sittenkään loistavalta idealta. Alkuhuuman jälkeen, muuttaminen toiselle paikkakunnalle, täysin vieraiden ihmisten ympärille, kauheiden lainanmaksu kulujen keskelle pelotti.

Muutto innostus ei kuitenkaan laantunut. Viime viikonloppuna olimme auttamassa ystäviämme muutossa. Uusi asunto ja uudet haasteet odottivat heitä. Pariskunta, joiden yhteenmuuttamista on odotettu pitkään, saivat vihdoin aloittaa yhteisen arjen. Tuli mieleen ensimmäinen asuntomme Oulussa.

Oulussa oli ihana asua. Meren rantaan käveli 10 minuutissa. Asuimme halvassa kerrostalo kämpässä, jonne oli erillinen ovi, takapiha ja sauna. 3 kk meni hujauksessa, vaikka ystäviämme ei ollutkaan ympärillä. Saimme tutustua aivan rauhassa toisiimme. Asunnossamme kävi pitkäaikainen ystäväni, pitkän matkan takaa. Arvostin sitä todella!Harva tekee niin.

3 vuoden sisällä olemme muuttaneet kolmesti. Nyt tekee mieli taas vaihtaa maisemaa, edes vähän matkan päähän. Oma sauna olisi jälleen ihana. Se tuo omanlaisen lämpönsä kotiin. Joulukin on tulossa pian. Tietäisin jo, miten asunnon sisustaisin. Se saisi olla sellainen, jossa voisimme asua monet vuodet peräjälkeen. Ei tarvitsisi muuttaa siitä. Yksi kriteeri on kuitenkin, et täytyy olla kävely matkan päässä lemppari pubistani. Vaikken siellä käy kovinkaan usein, mut sillon kun sinne on tilaisuus päästä, niin kyllä silloin kävelymatkan pitää natsata. Sori vaan.

Unelmoiden jatkan. Ehkä vielä jonain päivänä. ( Toivottavasti ennen joulua!! :) )

Elä hetkessä

Carpe diem- tartu hetkeen- sana joka kuulostaa ihanalta säveleltä korvassa.
En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät elä edes tätä päivää, vaan tuskallisesti laskevat päiviä johonkin tiettyyn hetkeen tai vaikka vaan et 5 päivää viikonloppuun.
Eihän huomisesta koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan?  Vai eikö nämä ihmiset osaa elää, kuin tiettyinä hetkinä?

Tartu hetkeen

Jokaista hetkeä pitäisi arvostaa. Äsken mennyt sekuntikin oli hukkaan heitettyä, arvokasta aikaa, jota et ikinä saa takaisin. Tuntuu välillä, että itsekin heitän aikaa turhaan hukkaan, kun voisin sen käyttää hyödyllisemminkin. Milloin ihmiset lakkasivat välittämästä? Aina on aikaa jäädä vaikka nurmelle makaamaan, ja katsoa pilvien menoa, haistella aamukasteen tuoksua ja nauttia elämästä.

Elämä voi olla vaikka kuinka vaikeaa, jos siitä haluaa tehdä sellaisen.
Mennyttä elämää et voi muuttaa. Miksi siis murehtisit sitä? Aikakonetta ei ole keksitty, ja hyvä niin.
Ilman menneisyyttä, et olisi sinä, juuri se mikä tekee sinusta sinut.
Tulevaisuuteen vaikutat omilla valinnoillasi. Jos haluat paremman tulevaisuuden, kuin hetken mitä nyt elät, niin tee siitä sellainen. Tästä maailmasta ei lopu valinnanvara. Aika toki loppuu aikanaan, jokaisen meidän kohdalla. Silloin en kyllä haluaisi tulla miettineeksi, mitä kaikkea jätin tekemättä, miksen valinnutkaan niin, vaikka olisi mieli tehnyt? Jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja sen laatuun.

Älä siis oikeasti laske milloin lähdet matkoille kotimaahan, tai ulkomaille. Älä laske, milloin pidät suuret juhlat tai muutakaan pientä. Sinulle on annettu vain tämä hetki, ei vielä huomista.
Suunnitella voi tottakai jonkin ajan päähän. Siihen hetkeen laskeminen on järjetöntä. Te ajankulumisen odottajat varmaankin tiedätte, mitä se "odottajan aika on pitkä" merkitsee. Aivan.
Toinen lause mistä tykkään, on että "älä jätä huomiselle sitä, minkä voit tehdä tänäänkin"

Elämä menettää merkityksensä, jos et tee jokaisesta päivästäsi elämisen arvoista. Jos muistelee vain pelkästään hyviä aikoja, vähänkin huonommat ajat saavat mielen masentumaan. En halua ajatella, mitä suurissa vastoinkäymisissä nämä ihmiset ajattelevat.
Pitää muistaa, että jokaisella teolla, tapahtumalla, ajalla ja paikalla on merkityksensä. Mistä voit tietää, jos huomista ei vaikka tulisikaan? Elä ja rakasta. Nekin on lemppareita.
Ja niistä pidetään kiinni.

Tunteen viemää

Päätin, että jätän tästä postauksesta pois kaiken mahdollisimman negatiivisen, mikä mieleen pälkähtää. Eihän tästä oo tarkotus muuttaa koko blogia ihan mahdottoman synkäksi.
Tää aihe minkä nyt valitsin, kiinnostaa kuitenkin kovasti. Monetko elävät tunteella ja antavat sen ohjata elämää? Moniko elää unelmaansa vaiko vaan haaveilee unelmiaan?

Nelisen vuotta sitten ajattelin itsekin näin, että on helpompi antautua haaveilulle ja unelmoinnille kuin toteuttaa niitä. Sehän olisi kauhean riski altista ja pelottavaa ottaa hyppy tuntemattomaan. Ja mitä tapahtuisikaan, jos se ei menisikään niin kuin suunnitteli?

Aivan. Sitten tajusin, että se jutun juju onkin juuri siinä. Juuri mitään en nykypäivänä enää suunnittele. Lähes kaikki on spontaanisista ideoista peräisin olevaa, eikä toiminnalla ole juuri rajoja. "Aikuiset" ihmiset tulee koputtamaan päätä, että hetkinen, tässä ei ole päätä eikä häntää.
Spontaanit ideat on juurikin niitä parhaita. Mistään ei nauti niin paljon, kuin äkkinäisistä päätöksistä, ja antaa elämän viedä. Juuri niin, kuin itsestä tuntuu parhaalta. Reilut kolme vuotta olen antanut tunteiden viedä. Jos ajatus tuntuu heti hyvältä, se toteutetaan mahdollisimman pian.
Näin perheellisenä, spontaaneja ideoita on hieman hankalampi ehkä toteuttaa, muttei kuitenkaan estä sitä.

Tossa oli se asiallinen osuus mun postauksesta. Nyt tulee se, mistä kuitenkin oikeasti haluaisin puhua.

En tiedä muista, mutta musta tuntuu et mulla oikeasti on jonkunlainen kuudesaisti joissain asioissa.
Vaistoan herkästi ihmisten tunnealoja, sitä mitä he miettivät, ilmeistä näkee samantien mitä mieltä joku on jostakin asiasta, vaikkei sanoisi sitä ääneen. Oon nyt lähiaikoina kuullut monelta ihmiseltä, (joita on siis enemmän kuin 4) että mulla olisi hyvä ihmistuntemus. Pari heistä on olleet oikein yllättyneitäkin tästä, koska olemme tutustuneet vasta. Silti tuntuu molemmista osapuolista, että ainahan tässä on tunnettu. Tai minä ainakin hänet.

Kesällä tapasin pari hyvänpäivän tuttua. Eri tapahtumissa kummankin. Toisen kanssa vietin kolme viikkoa, mutta jo toisena päivänä rupesin kertoilemaan tämän tapoja toimia, luonteen piirteet ja kaiken mahdollisen. Mitä en voinut tietää etu käteen. Ne kolme viikkoa olivat mahtavat tämän ihmisen kanssa. Joku olisi voinut ottaa loukkauksena, kun kuulee totuuden itsestään. Tämän rupeaman jälkeen olimme hyvänpäivän tuttujen sijaan hyvät ystävät.

Toisen kanssa olimme jutelleet aiemmin vain niitä näitä. Sieltä täältä. Säästä ja muusta.
Sitten meillä pidettiin tuparit ( jes, oltiihan asuttu tässä vain 1,5v, ennen kuin nekään saatiin järkättyä.) Siellä tapahtui jotain, jota ei olisi saanut koskaan tapahtua. Ja kun kerroin tästä yleisesti, näin tämän tuttuni naamasta saman tien, mistä oli kysymys. En kuitenkaan maininnut siitä heti. Ilta olisi mennyt pilalle. Juteltiin kuitenkin jälkeenpäin. Kerroin taas vain sen, minkä tunsin. Se piti jälleen paikkansa. Täysin. Tästäkin hyvän päivän tutusta tuli hyvä ystävä.

Oon luonteeltani ollut aina enemmän tarkkailija, enkä sosiaali sopuli, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Jos mun moraali ja elämänkatsomus eroaa toisesta ihmisestä radikaalisti, ei ole yleensä hirveesti juteltavaakaan. Eli antaa siis olla. Ei pidä tuhlata elämäänsä turhiin, hyväksikäyttäviin ihmisiin.

Sen lisäksi, että vaistoan ihmiset herkästi, niin vaistoan myös tapahtumia. Vaiston varaisesti on joitakin tapahtumia tapahtunut. Tiesin isän kuoleman mielessäni jo vuosia, miten se oikeasti meni. Kerroin siitä siskollenikin. Vaan en voinut varmuudella sitä todeta. Tiedän vain joitain asioita.
Onneksi kaikki tuntemukset ei pidä paikkaansa, suurin osa kuitenkin pitää ja se välillä pelottaa.
Ehkä siksi, että vaistosin tänään kuoleman. Olen tuntenut tämän tunteen jo kesän alusta.
Joku läheinen, puolen vuoden sisään. Viimeksi piti paikkansa. Ja silloin lähti kaksi henkilöä.

Elämä täynnä valinnan polkuja

Välillä tuntuu et suusta lipsahtelee tuontuosta aina jotain, minkä kyllä välillä tahtoisi jättää sanomattakin. Sille ei voi mitään, että kun luonne on kiivas, niin pyrkii oikomaan asioita samantien.
Välillä toivoisin itsekin, että tämä armoton suuni voisi pysyä munalukolla kiinni. Joku sanoo poikkipuoleisen sanan, niin täältä tulee vähintään hurrikaani vastalauseena. Oivoi. Sääliksi käy niitä, jotka sen kohteeksi joutuvat.

Toisinaan kuitenkin ärsyttää. Ainakin nämä alla olevat asiat.

Ihmiset, jotka käyvät kylässä kerran vuodessa tai kerran viidessä vuodessa, valittavat, kun tulee jotain muutoksia elämään.

Ensimmäinen asia mistä oon varmaan saanut kuulla jo kolmisen vuotta, niin ainakin siitä kuinka olen "vienyt" jätkän pohjolasta ja tuonut tänne etelä-suomeen. Jaha.
Kuka muka näkeekään niitä kaikkia hyviä puolia joita tästä koitui? Miestä itseään en tähän laske mukaan. Hän sentään on itse sen tajunnut ja myöntänytkin.
Ei niin kukaan. Siellä asuessaan hänellä ei ollut motivaatiota käydä koulujaan loppuun, käydä töissä tai tehdä elämällään mitään. Kun lopulta sitten tavattiin uudelleen, motivaatio löytyi ja jätkä otti itseään niskasta kiinni. Voin sanoa, ettei minulla ollut kuin ehkä hivenen pieni osuus siinä, näytin suuntaa. Hän itse päätti, mitä tekee. Niin, emme edelleenkään asu pohjoisessa työtilanteen takia. Siellä ei yksinkertaisesti ole töitä. Ja tässä maassahan ei kauas pötkitä, jos niitä ei ole. Sossun tuelle en lähde. Se on tarkoitettu töitä vieroksuville ihmisille, köyhille opiskelijoille ja muille vanhuksille, joilla ei ole rahaa. Työkuntoisena tahtoo kuitenkin käydä töissä. Siinä ehkä tiivistelmänä.

Nyt saatiin omakämppä. Ostettiin se vähän kauempaa, kuin tästä missä olemme tottuneet asumaan. Joopajoo. Tosi kaukana onkin. Vain 15-20 minuuttia matkaa entisestä asuinpaikastamme. Hirveä käsite.
Siis mitä ihmettä oikeesti?  Ei me muutettu Tampereelle saatika Rovaniemelle. Te, jotka ette kuitenkaan käy joka päivä, valittaa tästä et "no nyt kun mä ensvuoden keskiviikkona ajan sinne, ni sinne on viel enemmän matkaa..." Ja ne, jotka oikeesti käyvät täällä, sanovat reippaasti vaan, että "kiva paikka, sinnehän pääsee kätevästi bussilla!"  -.-'

Taasko tässä nähdään eroja, ketkä kuuluukaan niihin oikeisiin ja aitoihin ihmissuhteisiin?

Kolmas asia. Hankitaan kissa. Oon aina tahtonut kissan. Mies tahtoi koiran. Mitä sitten? Edelleenkin, ainoat ihmiset jotka ovat allergisia kissoille, käyvät korkeintaan kerran vuodessa. Jos edes sitäkään. Satun lisäämään facebookin seinälle jotain kivaa tulevasta kissasta, tai kommentoin kasvattajan kuvia. Jatkuvasti tulee kommentteja "nyt mä en voi käydä teillä enää.."  Mies on vähintään yhtä allerginen niille kuin hekin, vaan silti vaikka kuinka linkkaat sinne keskustelupalstoille tai muualle, että "ei allergisoi, kun ei miehelläkään ole oireita"  niin tätä ei huomioida. Vikistään vaan lisää, ettei voi tulla kylään. Se kun on niin kivaa.
Ymmärrän kyllä ettei aina ole aikaa tai rahaa tullakkaan käymään. Mut ongelmana on, että meillä sitä pitäis aina olla, ja meidän pitäs olla valmiina, tulossa vähintään se nelisen kertaa vuodessa? Morjens.

Ja päivän neljäs ja viimeinen.

Savu tulee jo korvista ulos. Eräästä ystävästäni tuntuu tulleen minulle jonkin asteen kilpailija. Aina kun puhumme, niin tuntuu että hän yrittää kertoa aina jotain parempaa tapahtuneen hänen elämässään. Aina kaikki on hyvin. Joka kerta kun hän soittaa, itkien, mikä on mennyt pieleen, yritän neuvoa ja kuunnella. Kuitenkin seuraavana päivänä ollaan, kuin mitään ei olis tapahtunut. Kaikkihan on ollut alusta lähtien täydellistä. Eli jälleen elämässäni on yksi kulissin pitäjä lisää.
Tosin nää ei taida tästä maailmasta edes loppuakkaan.....

PS. ärsyttää mua myös pitkä vihaiset ihmiset. Ne ei sitten osaa jatkaa elämäänsä.

Mukavaa tiistaita vaan teillekkin. :)

Unohdetut

Unohdetut muistot. Eikö olisikin kauheata pyykiä mennyt elämä täysin muistista ja aloittaa puhtaalta pöydältä?

Et muistaisi kuka olet ja miksi olet. Joutuisit aloittamaan täysin alusta kaiken oppimasi, kaikki ihmiset ja mikä pahinta, itsesi.
Joudun työssäni törmäämään tähän päivittäin. Vanhat mummot ja papat, joiden muisti ei enää pelaa, pitkältä ja/tai lyhyeltä ajalta, saa itseni kauhun partaalle. Miltä oma tulevaisuus näyttää?

Suvussa kulkee alzheimerin tauti. Se voi iskeä jopa neljän vuosikymmenen jälkeen. Kauheinta on ajatella, että jonain päivänä alat unohtaa tärkeitä asioita aivan täysillä. Se etenee, ja vähitellen unohdat läheisesi ja lopulta itsesi. Pian sitä elää omassa vaaleanpunaisessa kuplassaan, suojassa maailman pahuudelta. Joidenkin korviin kuulostaa hunajalta. Sitä se ei ole.

Siitä lähtien, on joka päivä riippuvainen jonkun toisen avusta. Ihmisiä et tunne, koska joka päivä hoitaja vaihtuu, tai sitten vaan päivän päätteeksi unohtaa ihmiset. Elämän hallinta, ei ole enää omissa käsissä.

Oon pitkään ajatellut kirjoittaa oma elämän kerran. Siis sellaisen, yhden kappaleen tuotoksen, jota lukisin itse vanhuudenpäivilläni. Jos joskus muisti pettää, voin ainakin lukea tutun kuuloisesta elämästä, luullen sitä ihan joksikin muuksi.

Tähän mennessä muisti on pelannut, vähän niinkuin normaalin ihmisen. Tosin, unohdan useimmiten tärkeitä asioita, mutta muistan kuva tarkkaan pitkältä ajalta menneisyyden. Ainoastaan harmittaa, jos puhuu jostain muistamastaan asiasta, toinen ei sitä muistakaan.  En tosin väitä, että muistaisin täsmälleen kaiken. Liikaa vain. Kuitenkin. Se oma kirja. Ois luksusta :)

Totuuden torvi

Oon jo vuosia oppinut elämään valheiden verkossa. Silkkaa paskaa siis vaan.
Kaikesta pitää valehdella, mikään ei saa olla totta. Kuten oon jo varmaan aiemmin kertonut, niin kulissia ylläpitämällä tässä on hengitetty, kun kotona asuin.

Nyt tuntuu et se alkaa vaikuttaa nykyiseenkin elämään, vaikka oon kotoa muuttanut jo kauan aikaa sitten. Ei, en valehtele kenellekkään enkä kaunistele totuutta, vaan päsäytän sen suoraan päin naamaa, kun tarve vaatii. Ihminen, joka edelleen kuitenkin vaikuttaa elämässäni paljon, ehkä jopa turhankin paljon, alkaa viedä voimat.

Tämä pakottaa valehtelemaan edelleen, samoille ihmisille kuin aiemmin. No hups, meninpä taas näille ihmisille kertomaan vain suoran totuuden, kun ei etukäteen varoitettu valehtelemisesta. Voivoi.

Tähän asiaan pitää tulla järki, tai se lähtee kyllä ainakin mun päästä kohta kävelemään. Parisen vuotta sitten, kun tosiaan lähdin pois, päätin etten valehtele enää. Ja se on pitänyt. Tauko olis paikallaan. Mua ei voi mikään ärsyttää niin paljon, ettei ihmisille voida kertoa totuutta. Ärsyttäis itteänikin, jos en tietäis mitä ympärillä tapahtuu. Totuuden kertominen on helpompaa, eikä kuluta läheskään niin paljon kuin valhe. Sitten pitäisi keksiä toinen ja kolmas niitten perään, kun edelliset menee mönkään.
 Olen jo 15- vuotta nähnyt, mitä valhe tekee ihmissuhteelle, ja kerran myöskin kokenut sen itse. Eiköhän se opittu jo kantapään kautta.

Toiminta suunnitelma on kuitenkin tämä. Mä jatkan edelleen tätä linjaa. En sorru valehtelemaan, jotta pelastaisin toisen nahkan vain, koska tämä on valehdellut. Se ei yksinkertaisesti edes kuulu mulle. Omapahan on ongelmansa.  Mä en enää jaksa. Kulisseissa eläminen on liikaa. Etenkin, kun sitä on pitänyt tehdä jo 8-vuotiaasta saakka. Tälle tuli stoppi. Jos ihminen ei saa elämäänsä järjestykseen, ja elää muiden elämää, tehköön niin. Mun ei tarvii siihen soppaan enää lusikkaani upottaa.

Kesä, ja tapahtumien paljous

Se on tää kesä taas. Sen huomaa viimeistään siitä, etten todellakaan ole kirjoitellut tänne. On niin kiire kaikkialle, että ehtii nauttia pienen palan taivasta. Toisaalta, oli mulla alunperinkin kirjoitustauko, mietin asioita mitä oon kirjoittanut. Se ei hetkeen tuntunut hyvältä. Poistinkin osan postauksista.

On siis tapahtunut paljon ja vieläkin enemmän.

Keskenmeno
Kesäkuun alkupuolella sain keskenmenon, joka juontui stressistä suurimmaksi osaksi. Harva tietää syyn, mistä se johtui. Ja osa olikin selvittämättömiä syitä.
Toisaalta, olin melkoisen huojentunutkin, että niin kävi. Alusta asti ajatus kahdesta alle kaksivuotiaasta ahdisti. Olisi melkoista rumbaa, kun menisi toinenkin vuosi samaan malliin kuin edellinen. Ja toinen olisi aloittelemassa tulevaa uhmaa. Ei kiitos vielä.

Lääkäri määräsi lääketieteellisen tyhjennyksen, jonka sitten aloitin samana iltana. En tiennyt mitä siitä sitten seuraa... Se yö oli kaikkein karmein koko elämässäni. Mies oli leiriä pitämässä pohjanmaalla, ja pelkästään omaksi onnekseni hyvä ystäväni oli pitämässä minusta huolta. 
2 tuntia lääkkeen oton jälkeen:Valehtelematta voin sanoa, että piti juosta 15 minuutin välein vessassa, ja joskus en edes kerinnyt sinnekään asti. Koko kämppä oli aivan verta täynnä.
Nukkumisesta ei tullut mitään niiden kipujen kanssa. Aamulla nousin n. 10 aikoihin ylös, ja huimasi. Vuoto ei ollut loppuakseen. Vieläkään. Sittenpä juostiin ja lujaa. Lähdettiin naisten klinikalle. Ottivat nopeasti sisälle, ja tutkivat. Kärsin tässä vaiheessa melkoisesta verenhukasta. Arveltiin, että kyllähän se sikiö sieltä jo tuli, vaan ultratessa vieläkin se siellä oli. Varattiin aika kaavintaan. Leikkaus jonot olivat pitkät, eikä odotuksesta meinannut tulla loppua. Sinne kun pääsin, aivan arvaamatta, minut nukutettiin. Heräsin samasta heräämöstä, kuin vuosi sitten synnyttäessäni tyttäreni. Jotakin olin huutanut tokkurassa hoitajalle vessaan pääsemisestä. Ja simahtanut uudelleen. Kaikki oli nyt hyvin. Tämä kuitenkin sai miettimään asioita elämän lopullisuudesta...

Häät

Päätimme myöhemmin naimisiin menosta. Tämäkin tapahtui ensin vahingossa. Olimme pitämässä leiriä nyt tällä kertaa yhdessä. Vietimme laatuaikaa yhdessä. Eräässä ruokailussa sitten aloitin hieman kiusallani lähinnä, että josko mentäisiin ensivuonna naimisiin. Kurssikeskuksen johtajakin kuuli sitten sivukorvalla tämän, ja ehdotti samantien hää paikaksi tätä paikka kuntaa. Kuinka upea kirkko heillä onkaan ja saisimme vielä tämän kurssipaikankin käyttöömme! No minähän siinä taisin enemmän innostua kuin mitä tuo mies, ja aloinkin luetella asian positiivisia puolia. Jonkin aikaa hän itsekseen sitä pohti, aluksi ehkä vastahakoisesti. Suostui, ja rupesi itekin ajattelemaan asiaa toiselta kannalta. Miksikäs ei?  Vaan tuli meillä hätä melkein perään. Kurssikeskuksen majoitus on rajallinen. Ketä kutsua ja ketä ei?

Työ

Aloitin sitten työtkin siinä kesäkuun alussa. Arvatkaa vain, tuntuiko se hyvältä kun oli vuoden viettänyt neljän seinän sisällä, huolehtien pienestä avuttomasta poikasesta. Onhan se osittain rankkaa olla lapsen kanssa kahden päivät kotona. Vaan voinpa kyllä sanoa senkin, että ikävähän se niitäkin aikoja tuli...
Syksyllä tyttö aloittaa ryhmäperhepäivähoidon. Ryhmä on pieni, ja tyttö näyttikin vähän siltä että voisi viihtyäkin. Vieläkään ei ole hänelle tullut vierastuskautta. Mitä nyt vähän joskus isomummua hieman säikähti...

Tyttö

Lähti se sittenkin liikkeelle! Ja apua...
Oppi istumaan vahingossa, kun se aina itekseen muutenkin istui lattialla sylissäni, kun kirjoja luettiin. Yhtenä päivänä vain yllätti, että tosiaan yksinhän tässä istutaan. Ja ryömimään oppi noin viikko sitten. Ennen sitä taisinkin pelätä vain, että tuohon se jää sitten makaamaan ikuisiksi ajoiksi, eikä opi yhtään mitään. Isänsä kanssa olivat sitten työpäivieni aikana harjoitelleet ahkerasti. Nyt lasta saa lähteä etsimään, mihin päin kämppää se on sillä välin ehtinyt, kun olen facebookiin kirjautumassa. Ei ole vieläkään aivan täysin sopeutunut, ettei se enää paikallaan pysy. Kohta luultavasti sitten vaan juostaan perässä..

Tätä suurinpiirtein on nyt tapahtunut. Ehkä pitäisi vaan ottaa itteä niskasta kiinni, ja ruveta tosissaan kirjoittelemaan tänne. Parempi se on asioitaan tänne suurimmalta osalta vuotaa, kuin kuorimittaa toisten niskoja. Hyvää keski kesää!

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Pätee lähes kaikkeen. Oon kuullut ton lauseen aika monen suusta viimeaikoina. Tänään palas mieleen kaikenlaiset tunteet peruskoulu ajalta. Luulin, että sain haudattua kaikki siihen liittyvät tuntemukset, mutta en vieläkään. En osaa käsitellä ajatuksiani täysin loppuun saakka, enkä käsitellä surujani. Ilmeisesti on helpompaa hautautua arjen kiireeseen niin kovallakin panoksella, että unohtaa ajatella, kuka olen?

Ihminenhän muuttuu ajan myötä. Jotkut parempaan suuntaan, toiset huonompaan ja kolmannet junnaavat paikallaan. En edes tiedä, mihin ryhmään itse kuulun. Kai sekin on katsojan silmissä, kuten kauneuskin on.
Osittain tunnen kuuluvani kaikkiin ryhmiin. Muutun, mutten siihen suuntaan, mihin itse haluan. Sekin johtuu siitä, etten tiedä mitä tahdon. Tän päivän postaus tulee olemaan sekava.

Lueskelin tossa taannoin myös enkeli-elinan päiväkirjoja ja minttiksen blogia. Kaikki palasi mieleen, kuin eilispäivä. Oma kiusaamiseni ei ehkä ollut ihan noin rajua, väkivaltaan saakka, mutta tiedän kyllä mikä estikin sen.

v.2004
Peruskoulu. Se oli sitä aikaa, että tahtoisin kaivaa tunnelin lähes kiinaan saakka, ja heittää ne tunteet sinne, multineen päivineen. Ainoastaan hyvä puoli sieltä, on ystävät.  Ala-astekaan ei ollut niin paha, mitä siellä nyt saatettiin hieman pilailla kustannuksellani, nimitellä, kiusata ihan vain huvin vuoksi. En tiedä miten kestin sen, mutta en kai silloin edes välittänytkään niin paljoa. Ylemmälle tasolle mentäessä, vaatimukset koveni.

Entä sitten, jos nyt en 7.lk halunnut polttaa tai juopotella pitkin kyliä? Oishan se ollut coolia. Eräs ystävänikin tuli pitkän ajan jälkeen piipahtamaan, tarkoitus oli mennä silloin ehkä ekan kerran ryypiskelemään. Se juttu kun meni metsään, äkkiä pitikin soittaa toiselle kaverille. Siellä vois juoda päänsä täyteen.
Ei mua pelottanut äidin tai kenenkään muun reaktio siihen, et olisin teini ja mä joisin. Mulla oli omia hommia kotona, kuten justiinsa kattoa siskojen perään. Tai siis ensisijaisesti: ettei kukaan käy kehenkään käsiks.
Kapina alkoi lähinnä näitä periaatteita vastaan. Miks vitussa mun pitäs olla samanlainen ku kaikki muutkin? Ei mulla ollut pakonomaista tarvetta miellyttää muita.

Koulussa kaikki katsoi nenän vartta, ja ilmeestä aina näki kun puhuttiin musta. Perästä kuului naurua. Oli aina niin vitun ärsyttävää mennä edes kouluun. Lintsasin monesti. Oujee. Tykkäsin yleensäkin olla koulussa. Siellä sain olla oma itseni, eikä ketään tarvinnut vahdata. Mut sen teki siellä moni mun puolesta: Ne vahtas mua.
Uskoisin, että kiusaaminen olis menny rajummaks, ellei veljeni olisi käynyt höllentämässä. Olisi saattanut käydä samoin kuin lopulta enkeli-elisallekin. Toikin oli jo rasittavaa. Mustan leiman sain otsaani, koska luokallani oli pari tyyppiä jotka "tunsivat" mut entuudestaan. Tai niin ne ainakin luuli.

Tää leikki tuntui ikuiselta rikkinäiseltä puhelimelta. Juorut vaan kasvoi, ja mikään ei pysynyt salassa. Mähän olinkin ihan hitonmoinen huora. Koskenut edes pitkällä tikullakaan siihen aikaan jätkiin. En vieläkään pystynyt luomaan kontaktia jätkiin, luottamus puutteen takia. Ei sillä, etteikö ihastuksia ollut.

Kasiluokalla, rinnakkaisluokalle tuli uusi tyttö. Tutustuttiin ja hengailtiin. Silloin päätin ensimmäisen kerran maistaa tupakkaa. En miellyttämisen halusta, vaan omasta kiinnostuksesta. No, eihän se hyvää ollut. Olo kuitenkin alkoi tuntua melko hyvältä. Kattoiskohan kaikki mua nyt erilailla, ja lopettas paskan jauhamisen?
En antanu niille sitä tyydytystä, et nyt ne sais uuden juorun aiheen musta. Aloitin ensin polttamaan vitutukseen. Sit siitä tuli tapa. Koko loppu yläaste meni ihan perseelleen, ja arvosanat laski kun pysyin poissa tunneilta. En kuitenkaan niin paljon, että olisin joutunut uusimaan koko luokka asteen.

Amikseen päästyäni, ajattelin, että nyt saisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Eikä kukaan oo sanelemassa kenellekään etukäteen millainen muka olen. Aloitinkin. Olin vihdoin vapaa kahleista.

Ps. Join ensimmäiset kännit veljen kanssa, 16-vuotiaana. Seuraavat vasta itsenäisesti kaveriporukassa 17- vuotiaana. Mikä kiire muka on aloittaa nuorena? Mulla oli ihan hauskaa tolloinkin vasta. Eikä se ollu puuduttavaa, koska en istunut joka viikonloppu jossain, vaan musta tuntui kerrankin, ettei mun tarvinnut enää miettiä ja huolehtia, olin vapaa. Vaikka nykyään molemmat päihteet ovat olleet kuvioissa, sen tiedän etten ole ainakaan miellyttämisen takia sitä tehnyt. Pelkästään omasta halusta.

Lähin siis etsimään itseäni uudelleen. Olen edelleen sillä tiellä. Osan olen jo löytänyt, loput odottavat vielä. Ehkä mä joskus vielä tiedän, mitä tehdä ja kuka mä oon.

Kävellen. Mustilla sukilla

On aika tabu nykyään, jos joku tajusi jo otsikosta, että puhun mustasukkaisuudesta.

Miksi määritellään, mistä saa ja mistä ei saa olla mustis? Minkälainen määrä itseäsi esimerkiksi haittaisi? Oli sitten kyse parisuhteesta tai jostain muusta.

Kuva lainattu täältä :) 

"Muistan saaneeni ensimmäisen mustasukkaisuus kohtauksen pienenä, kun halusin rimpauttaa ovikelloa. Koska kilpailimme serkkuni kanssa alakerran pesulasta ovelle saakka, kumpi on ensin ja hän sattui olemaan nopeampim niin puraisin häntä lujasti. ( Taisin oikeastaan joka kerta suuttuessani purra.. :D) tai kun siskoni sai jotain, ja minä en. Tai kun kaverit joskus tahtoivatkin leikkiä ilman minua, niin jollekin heistä sitten olin mustis. Välillä oli niin että jätimme seuraavalla kerralla jonkun toisen ulkopuolelle. Aika tyypillistä pikkulapselle, eikös? siis puremista lukuunottamatta...

Vähän isompana, pitikin olla sitten hieman erilaisista asioista mustis. Ensinnäkin uuden isäpuolen hyväksyminen oli vähintäänkin kovan työntakana, etenkin kun hänen tahtipuikkonsa mukaan elettiin alusta asti. Ja äitihän seurasi vaaleanpunaisine laseineen perässä, niin ettei sitten antanut meille huomiota. Mustasukkainen siis isäpuolelle, joka sai kaiken mahdollisen huomion. Kas kun en olisi jo muutenkin joutunut kilpailemaan siitä jo sisareni kanssa. Ja sitten myöhemmin heitä tuli vielä yksi lisää. Tämän vielä sulatin...

Olimme muuttaneet uuteen pihapiiriin pari vuotta aiemmin, ennen kuin kuvioihin tuli yksi parhaista lapsuuden ystävistäni. Ensin meillä oli aina hauskaa, monta vuotta. Kunnes huomasin, että äiti rupesi halailemaan häntäkin, ja pitämään omana tyttärenään, ja sanoikin tätä monta kertaa ääneen. Hän oli kirjaimellisesti aiemmin meillä aina, koska halusin niin ja koska säälin häntä hänen oman koti-tilanteensa vuoksi. Alkoi tuntua, että taas piti kilpailla lisää huomiosta, ja mustasukkaisuus vain lisääntyi eikä loppua näkynyt. Minusta on aina tuntunut siltä, että mikään mitä annan ei riitä. Minä en riitä, ja en ole tarpeeksi hyvä lapsi.


Kauan pystyin esittämään kilttiä tyttöä, joka hyppii kaikkien pillin mukaan ja on ystävällinen ja päläpälä.
Taisin olla 15-vuotias, kun "taika" murtui lopullisesti erään toisen ystäväni valaisemana. Molemmat ystävyydet katkesivat pitkäksi aikaa. Halusin aikaa miettiä, ja enkä halunnut olla jatkuvan mustasukkaisuuden kourissa.
Aikaa myöten, riittämättömyyteni ja hyvyyteni ei kuitenkaan riittänyt, joten esityskin sai päättyä. Minusta kuoriutui murrosiän aikana tyystin eri-ihminen, kuin mitä aiemmin olin ollut. Kaikki muuttui silloin päälaelleen.

Nyt osaan sanoa ei. Äitini ihmetteli tilannetta, ja yritti paikkailla meidän välejämme( minun ja ystävän), mutta se sai aina minut aivan raivon partaalle. En koskaan ole saanut sanotuksi ääneen (tai jos olen, en enää muista sitä, ja sitä ei myöskään otettu huomioon) hänelle, että mikä vittu siinä on. Siinä, että pitää myötäillä kaikkea, kaiken pitää olla esitystä. Elämä on kuitenkin tätä, ilon ja onnenkin keskellä saa olla surua ja murhetta. Aina ei voi olla kaikki hyvin.
Onneksi pidin välimatkaa noista ystävistäni, tuntui että olisin seonnut lopullisesti ja joutunut suljetulle osastolle, kun tilanne tuntui välillä niin sietämättömältä.

Nykyään tulen hyvin toimeen molempien kanssa. Toisen kanssa enemmän, sen jonka takia olin mustasukkainen. Enää siihen ei ole tarvetta, mutta huomaan kyllä hänen puheensa varovaisuudesta vieläkin, miten häntä pelotti aikanaan minun vihani niin paljon, että pelkää sen vielä nykyäänkin toistuvan. Siitäkin huolimatta, että olen monesti yrittänyt selvittää hänelle tilanteen. Nykyisin hän on myös yksi Sofian kummitädeistä. Yksi ystävyys, jonka meinasin heittää hukkaan, joka lopulta olikin kullan arvoinen.

Kuva lainattu täältä :) 

Mustasukkaisuutta saa olla vähän, mutta yli mennessä päätin katsoa jälleen itseäni peilistä. Miettiä, mikä on oikein ja mikä väärin. Parisuhteessa en siedä liiallisuuksiin menevää mustistelua, koska se jos mikä, kertoo luottamuksen puutteesta. Sitä ei ole onneksi esiintynyt liikaa kummaltakaan taholta. Kerran ihan kunnolla minun puolestani, mutta siihen oli aivan helvetin hyvä syykin. Miettien kihlajais-aamua. Se ei tänne kuitenkaan kuulu. :)

Tämä tie ei vie kuitenkaan pitkälle. Se vain rikkoo ihmissuhteet ja toisesta osapuolesta ei koskaan tunnu siltä, että luottaisit häneen täysin. Kannattaa siis joskus katsoa/ pyytää jota kuta katsomaan peiliin. Siellä se syypää yleensä näkyy. :)"

Löysin pari sivustoa, jotka hyödyllisiä tähän aiheeseen: Linkki 1 & Linkki 2.

Tänään

Tänään oli ihanan rauhallinen päivä. Pitkästä aikaa itseasiassa, mikään ei paina niskaan ja olo tuntuu vapaalta.
Aurinko lämmittää mukavasti parvekkeella istuessa, nauttien muuten vain tuulesta.

Otin tänään ensimmäisen kerran aurinkoa, ja rajathan siitä sitten jäi melkeinpä heti :D Mulla on aina ollut tosi tumma iho, suomalaiseen vaaleaan kuulakkaan, ja helposti palavaan verrattuna. Talvellakin useat kavereistani ääneen miettivät, olenko käynyt salaa ulkomailla ruskettumassa, kun valkoisen paidan päällä ollessa ihoni tummuus korostuu. Täysin suomalainen kuitenkin olen. Aurinko kun alkaa porottamaan, niin rajat tulevat helposti, kun ihoni pigmentti imee sen itseensä niin nopeasti. Taitaa olla peruja isäni puolelta, kun tätini ja mummuni ovat myös aina lähes mustia papuja kesän lopulla.

Tätä upeaa päivää varjosti kaamea, krapula x100 päänsärky, vaikka en ole juonut tippaakaan alkoholia sitten Vuokatin reissun. Neljän aikoihin oli sitten pakko mennä koisimaan tunniksi, vaan eihän se mitään auttanut loppujen lopuksi. Buranaa popsin ja johan helpotti.

Käytiin myös porukoilla syömässä ja saunassa, joka sunnuntaiseen tapaamme. Ruokana oli ihanaa sienisalaattia, jota kyllä hamstrasin melkein kaikkien edestä. Tämän kanssa oli myös pihviä ja perunaa. :)
Tyttö oli kiltti kuin mikä, niin kuin aina. Ainoastaan tuli vähän kitinää, kun löi itseään kauhalla kupoliin ja sitten kun alkoi väsyttää. Tuntuu, että tän alkavan kesän takia tytön rytmit on mennyt ihan sekaisin, eikä tyttö enää juurikaan nuku kunnon päikkäreitä.

Lisäksi meillä siirryttiin vaippasilleen- olotilaan. Eli meidän on aivan turha pukea vaippaa enempää yhtään mitään, kun tyttö meinaa saada lämpö halvauksen kesken omien tohinoiden. Ulos laitettiin tänäänkin pelkkä body ja potkuhousut, kun oli päikkäri aika. Sopivan lämmin tuntui olevan, kun aurinko porottaa lähes suoraan parvekkeellemme.

Hieno päivä. Huomenna kerron, miten meidän lauantain toripäivät meni, nyt alkaa lemppari elokuva-sarjani, Indiana Jonesin toinen osa! :)

Toinen nainen

Jotenkin oli pakko kirjoittaa tästä aiheesta, kun eilen eräs hyvä ystäväni linkkasi minulle erään blogin facebookin chatissa. Monet varmastikin arvaavat jo kirjoituksen perusteella, mistä blogista on kyse. Eli, tämä ei ole siis minun ja mieheni ongelma laisinkaan, meillä on kaikki hyvin.

Blogissa tyttö kertoi omasta elämästään toisena naisena, seurustellessaan itseään huomattavasti vanhemman, perheellisen miehen kanssa. Blogi on myös aloitettu viime vuoden lopulla, ja tähän mennessä saavuttanut erittäin suuren suosion. Katsoin yksi päivä tylsyyksissäni Dr.Philin ohjelmaa toisista naisista, kun tämä haastatteli näitä. Yksi näistä piti blogia asiasta, ja joku toinen oli vissiin perustanut sivuston nettiin, jossa on toisten naisten tukiverkosto. Anteeksi vain, te toiset naiset, miksi ihmeessä te tarvitsette tukea?

Tehän olette itse valinneet lähteä suhteeseen, jossa tiedätte miehen/naisen olevan varattu. Suhde jonka rakennatte, on ihan yhtä paljon teidän vika, kuin sen miehenkin, jonka kanssa aloitatte tämän. 
Te siis tiedätte myös sen, ettette voi kulkea missä tahansa julkisesti yhdessä, tai välttämättä kertoa kenellekään. Ette voi itkeä, kun mies ei vastaa puhelimeen tai pidä yhteyttä, tai ette näe usein. Teitte oman valintanne. Kärsikää myös seuraukset. 

Ärsytti silloin ohjelmaa katsoessa, kun nämä nuiveet akat valittivat kohtaloaan.

Eihän sille tietysti voi mitään, että rakastuu, mutta jos kuitenkin tietää että reilu 96% miehistä jää kuitenkin sen oman vaimonsa ja mahdollisten lapsiensa kanssa, kuin valitsee sinut, niin onko siinä järkeä? 

Ehkä siinä tapauksessa, kun vaimo saa tietää suhteesta, eikä todellakaan tahdo enää yrittää petturi miehensä kanssa, saattaa silloin mies mahdollisesti luikerrella kainaloosi. Sitä ennen, tuskinpa. Ja voihan se olla, ettei mies enää sen jälkeen tahdokaan nähdä sinua, kun aina sinua katsoessaan miettii, kuinka rikkoi suhteensa sinun takiasi. 

Aiemmin kirjoitin postauksen nimellä " tuttu on turvallista". Siellä kerroin aiemmasta kokemuksestani, olen kokenut kaksi asiaa kolmesta, kolmiodraamasta. Pettäjän tien sekä petetyn. 

Petetyn rooli on aivan järkyttävä, ja se vie pohjan alta. Mikään ei enää sen ihmisen kanssa tunnu samalta, eikä luottamussuhdetta ole enää olemassa. Vaikka asian yli päästäisiin, ei mielestä koskaan katoa se kuvitelma/ kuva/ sanat jotka löysit joko vahingossa tai asioita penkoessa. Aluksi saattaa tuntua, että mä nyt yritän olla vielä paljon parempi kuin se toinen nainen. Lopulta tajuaakin, ettei vika tosiaan ole itsessä vaan mihessäsi. Ja siinä toisessa naisessa.

Pettäjän tiekään ei ole mikään mairitteleva. Se on stressaavaa ja kuvottavaa. Tunsin aina itseni erittäin likaiseksi, kun toisen miehen luota palasin takaisin ensimmäisen kainaloon. Sen ensimmäisen, joka ensin petti minua. 

Valitsin tämän tien, koska tahdoin todella näyttää miltä se tuntuu, kun kaikki viedään pois. Sen tein, ja otin opikseni. Tähän ei lähdetä uudestaan, mistään hinnasta. Tiesin, että tein väärin kaikkia osapuolia kohtaan. Niin pahalta se tuntuu, kummassakin roolissa.

Kolmatta en ikimaailmassa voisi edes harkita. Eli sitä, että olisin se toinen nainen. Eihän siitä tule, kuin itelle paha olo, kun miettii ja stressaa jatkuvasti paljastumista tai sitä mitä se mies tekeekään vaimonsa kanssa. No tota, ehkä sitä mitä ennen sua?  Kyllä nekin harrastavat eroottista seksiä, aivan samalla lailla, vaikka muuta haluaisitkin kuvitella tai mies sanoisi toisin. Se, että mies lähtee ulkopuoliseen suhteeseen, ei edes välttämättä tarkoita, että kaikki olisi aina huonosti avioliitossa. Jotkut miehethän lähtevät kokeilemaan vain, jos markkina arvot olisivat vielä kohdillaan. Mistä edes tiedät, ettei tällä ole muitakin toisia naisia? 

Sitä en kuitenkaan ymmärrä että miksi? Miksi toisen naisen täytyy lähteä mukaan, sillä uhalla että satuttaa itseään tahallaan, ja varsinkin niin että tietää satuttavansa mahdollista vaimoa ja lapsia. Kyllä ne lapsetkin siitä kärsivät erityisen paljon. He voivat kokea, ettei isi rakastakaan heitä, kun tämä on päättänyt käydä vieraissa tai lähteä toisen naisen mukaan. Silloinhan viet turvallisuuden tunteen lapsilta, joka on aivan äärettömän tärkeää. Eihän nämä taliaivot sitä ajattele, vaan sitä että "mustapa tuleekin aivan mahtava äitipuoli"

Huom! Mukautettua uutta tekstiä kommentin johdosta!

En suinkaan tarkoita sitä, että toinen nainen olisi ainoastaan syyllinen, vaikka takerruinkin siihen aiheeseen kovin. Mieshän se tässä on oikeasti päävastuussa, kuten Sinikilpikonna hyvin sanoikin. On hirveän harmillista, että mies joka on tyytymätön suhteeseensa, menee vieraisiin ja rakastuttaa toisen naisen häneen. Joskus jopa niinkin, että mies ei edes kerro olevansa naimisissa tai parisuhteessa. Toisellekin naiselle saattaa tulla tämä yllätyksenä, ja tietysti pitää tätä vaimo ihmistä toisena naisena. Kilpailu on saletti.
Ärsyttävää, mutta miksi edes kilpailla sellaisesta siasta?

Blogia pitävää anonyymia käy sinänsä sääliksi, kun mies on aloittanut jutun, vaikka ano piti tätä aluksi täysin harmittomana. Siihen saakka kunnes sai tältä viestin.
Sinänsä sääli, että noin nuoren naisen ensimmäinen "kunnon" suhde on pelkkää valhetta. Miten hän pystyy tulevaisuudessa seurustelemaan normaalin tahon kanssa, ilman että vanhat tavat häiritsevät? Ja pääseekö tämä edes tästä yli, ilman että menee överiksi. Mutta leikithän eivät yleensä kauan kestä, odotan sitä päivää kun postaukseen tuleekin "kiinni jäätiin"  Niin kauan kun rakkaudesta, vaaleanpunaiset lasit ovat hänen silmillään, ei hän näe mitä mies hänelle aiheuttaa. Ei ainakaan ennen, kuin on liian myöhäistä.

Sinikilpikonna sanoi myös hyvin sen, että miten se "toinen nainen" ei muka enää koskaan epäilisi tätä miestä uskottomuudesta, kun onhan tämä pettänyt vaimoaankin hänen kanssaan. Niinpä, ei sitä tiedäkään.

Mies, jos oikeasti suhde on niin huono, ja toista naista tekee mieli, mikset vain voi erota samantien? Ei se ole syy, että nainen pihtaa tai suhteessa on huono olla, jotta olisi oikeus pettää. Siihen ei vain ole oikeaa syytä.  Jättäminenkin tuntuu paljon paremmalta, kuin se että olet toisen naisen kanssa. Jättäessäkään, ei tarvitsisi edes mainita toista naista. On helpompi sanoa, että nyt ei vaan tunnu hyvältä tai ei rakasta. Et vie naiselta pohjaa alta, vaan annat hänellekin mahdollisuuden uuteen onneen ilman pelkoa.

Blogissa on varmaan helppo kuitenkin purkaa tunteensa päiväkirjaan, ja saada niistä positiivistakin palautetta. Negatiivista tulee enemmän, mutta kai hän tiesi että kirjoittaessaan julkisesti, kaikkien mielipiteet tulevat ilmi. On kuitenkin ärsyttävää, että tätä rohkaistaan jatkamaan ja pilaamaan oma nuoruutensa ja elämänsä. Ja se, että ihmiset menevät anonyymina kommentoimaan paskaa seinälle, kun eivät uskalla omalla nimellään ilmaista omaa mielipidettään, vaan tuntemattomana on helpompi huoritella.

Ehkä jonain päivänä tämäkin naikkonen tajuaa, miltä se tuntuu, kun petetään. Ei sitä voi nyt tietää, kun hän tietoisesti valitsi varatun miehen. Tämä hyvä ystäväni sanoi eilen hyvin kommentoidessaan tätä. "Tässäkin taitaa käydä niin että, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää..."

Hienoja lauseita, merkitystä ymmärtämättä

Mua rupes justiinsa jurppimaan aika pahasti. Facebookissa on yhteisö nimeltä "minua saa halata", ja se itsessään on ihan jees, siellä on hienoja lauseita ja ihania kuvia. Hienoja lauseitapa tosiaan.

Yhdessä lauseessa oli: " Ennen kuin arvostelet minua, varmistu että olet itse täydellinen"

Kuva on lainattu täältä.

Ehkä ihan sinänsä paikkansa pitävä lause, että ei ihminen joka ei ole kokenut samaa kuin sinä, voi tulla yksinkertaisesti edes sanomaan miltä susta tuntuu tai neuvomaan mitä tulisi tehdä ja varmaan jotkut oikeastikin ajattelee juuri tuolla tavalla,niin kuin lauseessa sanotaan. Tai tulla sanomaan siitä, jos tahdot tosiaan tehdä asian omalla tavallasi.
Sanalla sanoen mun mielipide on tästä se, että toi lause on niin VÄÄRIN kirjoitettu.


Miten niin kukaan muka ei sais tulla arvosteleen sua? Kukaan tässä elämässä ei ole täydellinen missään. Joku toki voi olla parempi joissain asioissa kuin sinä, esimerkiksi. Ja päinvastoin.  Tuntemattomilta ihmisiltä voin vastaanottaa palautetta esimerkiksi tästä blogistani oli se sitten positiivista, tai sitä arvostelevaa negatiivista. Kyllä ihmisillä on oikeus arvostella toista, mielestäni ehkä lähinnä tekojen perusteella, ei niinkään asioiden, joille ei itse voi mitään. Ja ehkä myöskään täysin tuntematon ei voi tulla sua keskellä katua arvostelemaan, jos ei sua todella tunne. Sitä ennen..


On tekoja, joita ihminen katuu syvästi ja jotkut siitä ottavatkin oppia aivan kantapään kautta.  Toiset oppivatkin, kun taas toiset ei sitten kirveelläkään. Ja he toistavat samaa kaavaa kokoajan, mikään ei muutu. Mennään niinkun oma pää sanoo, eikä ajatella niiden muiden tunteita.  Pahin virhehän näillä ihmisillä onkin juuri se, että nämä eivät kunnioita toisen ihmisen tahtoa tai tunteita laisinkaan, ja sitten he ihmettelevät kaupungilla/kylällä kovaan ääneen että nyt se sitten suutahti. Aijaa...? 


Ja kaikkihan me lopulta arvostellaan toisiamme, jos ei ääneen niin ainakin mielessämme, eikös? Ei arvostelun tarvitse aina olla edes negatiivista! On helppo vaan sanoa tuo väärin kirjoitettu lause ääneen, tai liittää se vaan omalle seinälle facebookiin, näyttäen samalla keskisormea. "Haa, sähä et mua tuu arvostelemaan! "Niinpä niin. Ja siinä sitten perässä kuvittelee, että minäpä voin vapaasti arvostella muita. Just joo. Suksikoon vi**uun, sanon minä.


Ja kyllä, minä arvostelen ihmisiä, enkä ole itsekään täydellinen ihminen. Arvostelen kuitenkin lähinnä niitä, jotka sotivat omia periaatteitani vastaan, tai niitä jotka eivät todellakaan kunnioita minun tunteitani tai tapojani toimia. Miksi minun sitten muka pitäisi kunnioittaa heitä?
Ja kyllä minulle saa suoraan sanoa, vaikka aluks saattaakin kielteinen palaute ottaa aivoon, niin vähän ajan päästä saatankin ajatella, että hitto se oli muuten oikeassa. Katonpa peiliin ja mietin asian uudelleen. Muutan toimintaani, koska kielteinenkin palaute on rakentavaa ja välillä jopa parempaa kuin positiivinen. Silloin voin käsittää, miten muutan tapaani, jottei toinen loukkaantuisi, siis jos mielestäni itse menettelin asian väärin.


Harvemminpa näitä ihmisiä on sattunut kohdalleni, joita tekisi edes mieli arvostella. Ainakaan kovaan ääneen julkisesti.Ja normaalisti jos arvostelen, niin mietin että miksi tämä toimii tällä tavalla, ja koetan löytää asioista positiivisia puolia. Korostan positiivista ja rakentavaa kritiikkiä, mitä moni ei aina ymmärrä. 


Totuus kuitenkin lopulta on, ettei kaikkia ihmisiä vaan voi miellyttää, se on fakta. Ja se mikä itsestä tuntuu oikealta, pitää toimia niin. Siirryttäessä toisen ihmisen alueelle, pitää kuitenkin miettiä asiat siten, että pitää kiinni omista periaatteista, kunnioittaen samalla toisen tunteita.  Ja arvostella saa. Se kuka sitä ei osaa vastaanottaa oikealla tavalla eli rakentavana kritiikkinä, on yleensä käynyt niin että asia on totta, mutta ihminen haluaa kuvitella sen toisin. Arvostellessa kuitenkin pitää varmistaa asian todellinen laita. Kolikollahan on kaksi puolta, ja kaksi eri tarinaa, vai kuinka?

Lausetta voisi korjata oikeanlaiseen muotoon, itseasiassa tälläinen voisi ehkä olla hieman parempi: 

"Ennen kuin arvostelet minua, varmista että asia on tosi"

Uusi alku

Arvellutti ensin ruveta kirjoittamaan tätä, sillä tiedän että joidenkin on todella vaikea tulla raskaaksi ja jotkut eivät siinä välttämättä edes onnistu kokoikänänsä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei siis ole millään tavoin loukata ketään ihmistä, jolla on hankaluuksia asian kanssa.

Mulla on hirveesti poltellut päästä kirjoittamaan tästä julkisesti, ehkä nyt voin julkistaa sen tännekin, kun olemme läheisillemme tämän jo kertoneet. Uusi alku otsikkona, tarkoittaa sitä myös. Me ollaan taas raskaana.

Aluksi koko uutinen tuli aivan täytenä järkytyksenä ja yllätyksenä, kun pissatikussa olikin kaksi viivaa. Tai, no ehkä vähemmän yllätyksenä. Viime kuussa ehkäisymme petti kerran, jonka jälkeen kylläkin juoksin apteekkiin samantien ja popsin naamaani jälkiehkäisyn. Huonolla menestyksellä ilmeisemmin. Toistuvien päänsärkyjen takia ja pilleri reseptin hukkaamisen myötä, ne jäivät ja siirryimme kuukauden ajaksi toiseen vaihtoehtoon.

Puhdas vahinko siis, mutta asioita mietittyämme tarkkaan monelta eri kannalta päätimme pitää lapsen. Viikko tästä, alan itseasiassa jo vähän innostua uudelleen, vaikka ajatus kahdesta alle kaksi vuotiaasta pelottaakin. Aika paljonkin. Uskon kyllä, että kaksi menee siinä missä yksikin, vaikka helppoa se välttämättä ei tule olemaan. Positiivisia puolia tässä on se, että lapsille on toisistaan seuraa pienen ikäeron vuoksi. Ja se, että kun teen lapset nyt, niin myöhemmin niitä ei tarvitse suunnitella ja yrittämällä yrittää tulla raskaaksi.

Hassua tässä taitaa olla se, että ensimmäistä kertaa käydessäni gynekologilla 16-vuotiaana, lääkäri kertoi endometrioosistani. Useimmat varmaankin tietävät mikä se on, mutta niille jotka eivät siitä tiedä, löytyy tietoa Terveyskirjaston   tai Hedelmällisyys sivustolta. Endometrioosihan siis heikentää hedelmällisyyttä lisäksi aiheutti minulle erittäin kivuliaat kuukautiset. Lääkäri kertoi myös sydämenmuotoisesta kohdusta, joka on myös toinen este raskautumiselle. Eli minä en välttämättä koskaan tulisi raskaaksi, ja jos tulisin niin se olisi todellinen ihme. 

Nyt ihmeitä on tosiaan sitten tapahtunut. Ja olen ehkä jopa helpottunut, että pystyn antamaan miehelleni sen mitä hän haluaa, ilman minkäänlaisia hoitoja. Esikoinen on siitä jo todisteena. Toinen tulossa. Laskettu aika osuu suunnilleen joulun tienoille, 21.12.2012. Eniten ehkä pelottaa nyt alkuraskauden keskenmeno, ja kun sen yli päästään, niin ennen aikainen syntymä. Jo yhden keskoslapsen kanssa on elo erittäin haastavaa, vaikka Sofia onkin oikeastaan erityisen kiltti lapsi. Kehitysvaiheet tulevat myöhemmin kuin normaali aikaan syntyneellä ja keskonen vaatii ehkä enemmän muutenkin, lääkkeiden ja hoivan osalta. Siksi siis toive, että tämä pysyisi aivan loppuun saakka. Saisin kokea myös normaalin synnytyksen, ja hieman normaalimman vauva ajan. 

Jos näin ei kuitenkaan ole tarkoitettu, ja oli haasteena mikä tahansa, olen siihen valmis. Luultavasti se kaava tulee toistumaan, että joudun raskauden ajan joka toinen päivä käymään polilla mittauttamassa sydänkäyrät. Niin he ainakin sairaalasta viimeksi lähtiessäni uhkailivat. Saa kuitenkin nähdä miten käy, pystyykö kehoni pitämään tämän uuden rakkauspakkauksen sisällään, sairaudesta huolimatta. Palaillaan taas asiaan ja aurinkoista päivää, ainakin etelä-suomeen :)

Kevättä rinnassa ja pesän rakennusta

Ruoanlaiton lisäksi, tykkään kovasti sisustaa. Itseasiassa, jos olisi enemmän käyttörahaa, niin tää meidän kämppä ei tosiaan olisi tätä luokkaa. Aina silloin tällöin pystyy ostelemaan jotain itselle mieluisaa, kun kuukaudessa ei ole muuta maksettavaa, ja palkka päivä lähestyy. Nyt päätin vaihteeksi ostaa virkeämmät kesäverhot, kaapista kun ei tunnu löytyvän mitään sopivaa tähän olohuoneeseen. Selailin vallilan sivustoja ja sieltäpä löysin hyvällä alennuksella juhannusruusu verhot. Rakastuin. Punaisethan sitä sitten tuli tilattua,vaikkei tuossa mustikka kuosissa olekaan mitään vikaa.
Paitsi se, että kappa-verhot olivat loppuneet tuon värin osalta.

Kuva lainattu täältä

Lisäksi mieheni on aidosti kiinnostunut hienoista esineistä. Siitäpä tulikin mieleen hassu juttu. Kun muutimme yhteen aloimme purkamaan tavaroita, enkä tiennyt hänen innostuksestaan partyliten tuotteisiin. Pikku hiljaa laatikoiden tyhjentyessä, näitä tavaroita alkoi tulla esiin. Ensin kauhea määrä kaiken maailman kynttilöitä ja hienoja esineitä. Kattelin vähän, että mikähän tuo on miehiään kun on kiinnostunut tälläisista sisustustavaroista. Kauniitahan nuo olivat, ja hänellä todella on silmää niille. Viimeisestä laatikosta löysin Barbie nuken ja sitten vaadinkin selitystä. :D Naureskelimme yhdessä, sillä sen hän oli oikeasti saanut piloillaan siskoltaan 18-vuotis syntymäpäivä lahjaksi. Ehkei hän sittenkään ollut niitä B-rapun poikia ja ehdin nopeasti mielessä kuvitella itseni vain kulissiksi. :D Näin ei ollut. Tämä oli vain hänen harrastuksensa.


Laitoinkin alle mielestäni pari upeaa koriste esinettä, jotka hän oli harkiten ostanut.( Ärsyttää muuten edelleen kun Canon EOS 450D on vieläkin anoppilassa, ei tuu niin hienoja kuvia tänne kuin olisin halunnut.. :)

Tässä ne ovat hienoja, mut paljon upeampia kun kynttilät palavat sisällä, etenkin pimeinä syysiltoina.

Näitä Party liten tuotteita ei saakaan ihan noin vain jostain tavaratalosta. Niitä saa vain yksittäismyyjiltä, ja heiltä saa esitteet josta näkee mitä voi tilata. Tuotteet ovat usein sesonki tuotteita ja lähes ainutlaatuisia siinä mielessä, että kauden mentyä ohi, niitä ei saa enää luultavasti koskaan mallistosta. Eli ei muuta kuin ottamaan sitten itse selvää, missä on milloinkin seuraava esittely ja sieltä löytyy varmasti jotain mieluisaa, aina. Tuotteet ovat usein aitoa kristallia tai muuta arvokasta materiaalia, joten turhaa krääsinkiä ne harvoin ovat. Suosittelen.


Ja ehkä vielä jonain päivänä asumme sitten omassa kämpässämme. Sellaisessa, jossa silmä lepää.  Kauniiden esineiden ympäröimänä, vailla huolta huomisesta.

Aurinkoa & unelmia

Tänään oli aivan ihana, tunteita herättävä päivä. Mun kakkos-isä, eli toisin sanoen siskoni kummi-setä ja isämme paras ystävä käväisi tänään morjenstamassa. En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta ja siskostani on tuntunut lähes aina, että tuo mies on ollut meille isän kuoleman jälkeen se, josta otimme mallia. Aivan ihana mies. Pienempänä muistan monia hyviä kokemuksia: Kävimme veneilemässä, kuuntelin kun isä ja hän soittelivat yhdessä ja melkein aina kiljuimme riemusta kun tämä tuli käymään, yleensä Ärrä-karkkipussin kera.
Viettelee nykyisin elämäänsä sinkkuna ja vapaana kirjaimellisesti. Eräs tapahtuma pysäytti hänet tyystin, jolloin hän otti todellisen irtioton elämästä. Avioeron myötä, vapaa elämä alkoi. Saa tehdä aivan mitä haluaa, eikä ole mistään riippuvainen. Uuden harrastuksensa, nimittäin moottoripyöräilyn aloitettuaan hänellä oli vaikka mitä suunnitelmia elämälle. Kesällä on suuntana eurooppa, pelkästään hyvässä seurassa & moottoripyörän kera. Vautsi.

Ihailen suuresti ihmisiä, jotka uskaltavat ottaa hypyn tuntemattomaan tavoitellessaan unelmiaan, vaikka se pelottaisikin. Se tekee mielestäni ihmisestä vahvan. Ja se, että mikä ei tapa niin vahvistaa. Mielestäni ehkä yksi parhaimmista sanonnoista, mitä olen tämän lyhyen elämäni aikana kuullut. Ja myöskin se, että älä unelmoi elämääsi vaan elä unelmaasi. Joitakin unelmia on toki vaikea tavoitella, mutta uskon ettei mikään kuitenkaan ole mahdotonta. Ei mitkään tekosyyt, jos se on vain omasta tahdosta kiinni.

Tänään oli muutenkin ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi ja nyt alkaa todella tuntua, että kesä tulee.
Laitoin Tytöllekin kesäpipon päähän, ja ajattelin että viimeistään parin viikon päästä meidän on pakko luopua kaikista haalareista ja tuulipuvuista, koska toi likka hikoilee aivan älyttömästi. ( Hikoillut itseasiassa jo tammikuun lopusta, tiedä sitten mikä lämpö kamiina tuo on..) Tämän bloggaukseni pääpaino pisteenä oli kuitenkin unelmat ja niiden toteuttaminen. Koskaan ei ole liian myöhäistä....

Hei, minä olen kirppu!

En tiedä kuinka monia muita ärsyttää neuvola tätit, mutta minua ainakin suunnattomasti. Nykyisessä neuvola tädissämme ei ole juuri vikaa, mutta edellisessä oli. Ärsyttää, joka kerta kun menimme neuvolaan käymään tarkastamassa painoa ynnä muita sellaisia, niin kirppu nimeltä Sofia ei vain kasvanut kunnolla. Tuntuu välillä että jotkut tätit oikein nauttivat saadessaan pahanolon äideille.

Meidän kirppuhan syö. Aivan käsittämättömiä määriä päivässä, välillä ei tosin uppoa. Söisitkö itsekään 6 lämmintä täyttä ateriaa päivässä, jos maha on suunnilleen pilttipurkin mittainen? Lisäks muka pitäis sen päälle mennä reilut 1200ml maitoa. Haistakaas nyt..
Annan sen verran kun maistuu. Laitan aina lautaselle niin paljon, että sitä jää varmasti yli, eli reilut kaksi desilitraa x6. Eiköhän tuon ikäinenkin jo tiedä, paljonko kupuun mahtuu. Siinä vaiheessa yleensä ikenet puristuu niin kiinni toisiinsa, ettei lusikka enää pääse sisään. Tai ulos.. Maitoa menee, jos menee. Välillä paremmin, joinain päivinä ei maistu ollenkaan. Miksi sitä huolehtimaan, jos kerran tyttö ei ainakaan nälkää näe?

Eniten ehkä kismittää se, että kaikkien lasten tulisi muka nyky-normien mukaisesti kasvaa SD -käyrän keskellä. Vähänkin yli tai alle, niin on liian lihava tai liian laiha lapsi. Tota joo, katsokaas kun on perintötekijät?
Itse olen ollut aina pieni, joidenkin mielestä jopa anorektisen laiha jossain vaiheessa. Vaikka söin suurempia annoksia ja otin aina lisää, kuin mitä muut. Sitten tuli se jumalainen murkkosikä, niin sain edes vähän lihaa luitteni ympärille ja epäilysten silmät pois selästäni. En kuitenkaan niin paljoa, että neukka sitä epäilisi, paino ideksi on nykyään 20. Sama oli myös äidilläni ja siskollani. Miksei myös meidän tytöllä? Minulla ei ole pituuttakaan, kuin mahtavat 157 cm!

Haluaisin vain, että tyttö saisi kasvaa omaan tahtiin aivan kuten kuka tahansa muu. Katsomatta siihen millä käyrällä hän kasvaa, vaikka onkin kovin pieni. Eikö keskosuutta oteta huomioon näissä mitoissa vielä tänäkään päivänä? Tosi ärsyttävää, mutta vissiin kasvattaa vähän luonnetta kun oppii nielemään kiukkunsa.
Aina ei oo kivaa.

Ja nyt voisin kyllä mennä sanomaan tolle yläkerran, keski-iän kriisistä kärsivälle poikamiehelle musiikkien hiljentämisestä. (Puolasta tai Venäjältä, mistä lie olikaan kotoisin) Meillä tehdään hampaita ja uni on siis herkässä. Saa luvan tulla hyssyttämään, kun kerran tanssi jalkaa vipattaa. Tarviiko 20.00 aikaan illalla kerrostalossa tanssia ripaskaa, volat kaakossa?

Pikku neiti

Neiti täyttää muutaman kuukauden päästä yksi vuotta. Huimaa kuvitella, miten nopeasti aika on mennyt ja viime vuonna tähän aikaan olin möhömahainen mursu, joka roudasi muuttolaatikoita tähän kämppään. Miten tää aika meneekin niin nopeasti?

Vastahan tuntui, että aloimme juuri opetella perheellisten arkea ja kaikkea muuta siihen kuuluvaa. Ja kun tyttö syntyikin aiemmin kuin mitä piti, täytyi kaikki suunnitelmat laatia uusiksi. En ollut edes ehtinyt pestä kaikkia vauvan vaatteitakaan, kun jo kiirehdittiin polille.

24.7

Oli oikeastaan jo aika viileä heinäkuinen ilta ja makoilimme mieheni kanssa sohvalla katselemassa Monty Pythonin- Hullu maailma elokuvaa. Oletin että se olisi ollut vähintään saman arvoinen kuin saman tekijän Life of Brian, jolle nauran ihan hulluna vaikka katsoisin sen satakertaa. Kaikkea muuta.

Yhtäkkiä alkoi tuntua maha kovalta ja kipeältä jatkuvasti. En ensin tietenkään ajatellut sen kummemmin ensisynnyttäjänä, että nämähän voisivat olla niitä supistuksia. Tunnin makoilin tuskissani, ennen kuin sen tajusin. Pyysin miestäni käyttämään koiran nopeasti pisulla ja itse pakkasin jotain kamppeita sairaalaan mukaan. Soitin äidilleni, että menisi koiranvahdiksi yöksi että jos meillä menisikin pidempään. Siskoni kuitenkin otti mopon alleen ja päristi kohti kotiamme jännäämään. Olo oli kurja, sillä laskettu aika olisi vasta parin kuukauden päässä.

Minut laitettiin heti makuulle ja supistusanturit välittömästi päälle. Lisäksi sain jotain verta ohentavaa lääkettä, joka vissiin hillitsee myös supistelua. ( Aiheuttaen järkyttävän päänsäryn kaupan päälle) Supistelut jatkuivat jonkin aikaa, ja rauhoittuivat sitten. Minut päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi viedä synnytyssalin viereen yöksi. T. Ensin ajatteli, että jäisi viereeni makoilemaan, mutta sairaanhoitaja kehotti menemään kotiin, koska luultavasti ei tapahtuisi mitään.

25.07

Aamulla T. tuli takaisin samaan huoneeseen kanssani ja saimme yhdessä sitten syödä aamupalaa. Pian kuitenkin tunsin jännän poksahduksen ja naureskelin itsekseni, kun luulin sen olevan aivan jotain muuta. Vessaan mennessäni, lapsivedet tulivat. Hätäännyin aivan kamalasti, ja T. soitti hoitajakelloa. Taas minut siirrettiin. Outoa kyllä, vain ylempään kerrokseen ihan normaalille osastolle. Jännitimme mitä seuraavaksi tapahtuisi..

Päivällä ei tapahtunut mitään. Iltaa kohden lapsivesien tiputtelu muuttui kirkkaan punaiseksi ja päätin jälleen ilmoittaa hoitajalle. Lääkäri kävi tutkimassa minut ja pian sitä taas mentiin. Meillä oli tunnin varoitusaika ja sitten pitäisi olla leikkaussalissa. Soittelimme sukulaisille, että tänään se sitten tulee. Erityisesti anoppini oli mielissään, koska tämä syntyisi täsmälleen samana päivänä kuin hän. Leikkaus saliin mentyä, mies joutui odottamaan hetken ulkopuolella. ( Olin aivan varma, että hän eksyi, koska joutui jäämään tiskille meidän mennessä lukuisia käytäviä)

Sain siellä jonkinlaisen puuduttavan kipulääkkeen ja se sattui aivan älyttömästi. Koko operaation ajan sitä sitten lisäiltiin eräänlaista kanyylia pitkin.

Mieheni tuli pitämään kädestä. Juttelimme niitä näitä ja yritin olla katsomatta heijastavia pintoja, joista näkisin mitä siellä hommataan. Yhtäkkiä vauva oli ulkona. Häntä käytiin näyttämässä meille pikaisesti. Ensimmäinen mietteeni taisi olla: Olipas pieni, ryppyinen smurffi, kun tämä oli aivan sininen. Innokas isä otti videokameransa ja häippäsi lapsen luokse. Siellä kuvaillessaan hän kai yritti huudella onneksi olkoon äiti, vaan kääntyi pian takaisin naama vauvaan päin, kun tajusi että leikkaus oli vielä kesken. :D

Vauvan todettiin olevan kunnossa ja hänet pakattiin tiukasti jonkin näköiseen folio pussukkaan ja laitettiin keskoskaappiin. Mies lähti lääkäreiden mukana juoksemaan kohti vastasyntyneiden teho-osastoa. Minä vain mietin tyhjää oloa. Enkö saisi vielä tuntea niitä potkuja, jotta tietäisin kaiken olevan kunnossa?

Päästyäni heräämöön, taisi mennä tunti ennen kuin rakkauteni taas ilmestyi. Hän räpelsi onnessaan kuvaa tuoreesta tyttärestämme ja puhui kuinka suloinen tämä on. Itse kun en ollut vielä saanut minkäänlaista kontaktia, niin tuntui jännältä miehen puhuessa siitä.

Minulla olikin viimeistään seuraavana päivänä rankkamatka edessä. Nimittäin leikkauksesta toipuminen... Piti lähes opetella istumaan ja kävelemään uudestaan, sekä nousemaan sängystä. Se oli yhtä tuskaa, mutta aina nähdessäni pienen hentoisen ihmisen, tuskat tuntuivat unohtuneen. Tuntui uskomattomalta, että minä kannoin hentoista höyhentä, suloista ja jotain niin pientä. Siitä se kaikki sitten lähti ja tähän päivään asti kaikki on mennyt mainiosti. :)

Äiti. Minä olen, hän on.

Äitiys. Yksi maailman ihanimpia asioita. Ja sen voi ymmärtää vasta kun itsestä tulee äiti. Niin paljon huolta, arvoituksia, iloa ja surua. Onneksi minun tapauksessani suurimmalta osalta iloa, sillä onnekseni sain hyvin kiltin ja iloisen lapsen. Asiahan voi toki vielä muuttua... :)

Olen ollut vasta vähän aikaa äiti, vähän verrattuna siihen, mitä minun äitini on ollut.

Alan kuitenkin pikkuhiljaa päästä jyvälle siitä, mitä tämä on.

Äidillänikin on ollut rankka elämä. Tuntuu, että tuomitsen hänet kovin helposti aiempien tapahtumien perusteella. Lisäksi, että hän kantoi noinkin suurta salaisuutta isästämme monta vuotta sisällään, oli jo hatun nosto. Hän oli vain odottanut sitä päivää, kunnes itse lähtisimme etsimään tietoa. Asian paljastuminen oli hänellekkin valtava helpotus. Suuri kivi oli vieritetty hänen sydämeltään. Äiti on monista teoistaan huolimatta minulle äärettömän tärkeä, kuin kulma kivi. Häneen voin tukeutua niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Eilisen uutisen kuultuani, en itkenyt kuin kerran pimeässä ulkona tätini luona. Tänään, kun tädiltä lähdettiin niin en silloinkaan. Kun pääsimme äitini luokse, aloin itkeä ja kunnolla. Ennen sitä yritin olla kovin vahva, koska auoin monien ihmisten haavoja vain tiedon janoni tähden. Äitini edessä en pysty esittämään.

Kaikki nämä vuodet hän on suojellut, hoitanut ja joutunut kestämään monia asioita, joita tänäpäivänä arvostetaan valtavasti. Pikemminkin minusta kuulosti siltä, että hän on mielellään sietänyt tätä. Rakkaudesta. Moni asia alkoi loksahtaa paikalleen ja palapeli alkaa olla pikkuhiljaa valmis.Ymmärrän nyt yllättävän monia asioita, kun sain jutella hänen kanssaan syvällisemmin.

Silti olen sitä mieltä, että hän ajattelee liikaa muita eikä lainkaan itseään. Hänen pitäisi alkaa ruveta miettimään myös omaa hyvinvointiaan ja jaksamistaan. Ei ketään ole kuitenkaan tehty titaanista.

Elämä kulkee yllättävän nopeata tahtia. Vuodet ovat minunkin silmissäni alkaneet kiitää kahta kauheammin. Ei ole aikaa olla kenellekkään vihainen loppuelämää, vaikka joidenkin ihmisten kohdalla on siltä välillä tuntunutkin. Eiköhän vain kannattaisi antaa asioiden kulkea omassa tahdissaan. Tapahtui mitä tapahtui. Menneisyyttä emme voi muuttaa, mutta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen voimme vaikuttaa omilla valinnoillamme. Jokaisella meistä on jonkinlainen menneisyys ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Tänään paistaa aurinko, pilvettömältä taivaalta. Taidan mennä ulos ja nauttia siitä. Huutaa tuulen mukana. Olen terve ja minulla on kaikki asiat nyt aivan mahtavasti, vaikka suru ei luultavasti vielä vähään aikaan katoa. Olen siltikin nyt onnellinen. Onnellinen siitä, että näinkin rankasta elämästä minulla on vahvuuksia selvitä asioista. Vaikka kuinka menisi kaikki ihan mönkään, silti sieltä suosta noustaan, eikä mikään voi minua estää. Ei, menen vaikka läpi harmaan kiven. Sen tien olen valinnut.

Suru & helpotus

Eilen se sitten tapahtui. Surutyöni alkoi uudelleen ja tällä kertaa pystynkin käsittelemään sen loppuun saakka. Lopultakin tiedän, mitä tapahtui oikeasti. Kunnia ja suuri kiitos tädilleni, joka sen kertoi, vaikka tämä olikin varmasti rankinta hänelle. Ja anteeksi. Minun oli vain saatava tietää. Tuntui, etten saa koskaan käsitellä tätä asiaa, jos kukaan ei kerro minulle totuutta.


Nyt oli oikea hetki. Istuimme rauhassa alas ja sytytimme tupakat. Minua oli stressannut niin pahasti päivän mittaan tämän aiheen aloittaminenkin niin pahasti, että tunsin olevani vähintään 40-asteen kuumeessa. Sitten viimein sain kysyttyä: Miten isä kuoli? Ja täti kertoi.


Olin jo pitkään miettinyt siskoni kanssa sitä, että miksi kenenkään tarina ei täsmännyt, kun puhuttiin isän kuolemasta. Puhuimme melko avoimesti kaikista mahdollisuuksista. Vaikka silloin asiasta tuntui helpolta puhua, ei sitä ollut helppo kuulla.
Tätini sanoi aivan suoraan sen, minkä arvasinkin tapahtuneen. Tämä oli tehnyt itsemurhan. Tietoisesti, sillä verestä ei löytynyt alkoholia eikä lääkkeitä. Ja että tämä oli yrittänyt monta kertaa. Tällä oli ollut jo ennen meitä jonkinlaisia mielenterveys ongelmia. Aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää tapahtumien ketjun.


Tekotavasta tätini ei halunnut puhua. Ei varmaankaan siksi, koska olihan hän ollut se joka isäni löysi ensimmäisenä. Enhän minä kuitenkaan sitä tullut selvittämään, että miten se oli tapahtunut, vain sen että mitä oli tapahtunut. Sen sainkin tietää. Vaikka tunteeni olivatkin melko ristiriitaiset, eihän se koskaan ole helppoa kuulla mitään tällaista. Silti tästäkin huolimatta oloni oli helpottunut. Olin saanut viimein tietää oikean syyn. Ei enää salaisuuksia.
Kysymyksille ei varmaan koskaan tule loppua, mutta niihin ei osaa vastata kukaan muu kuin isäni. Asian miettimiseen meni jokunen tovi, tunteja. Pystyin kuitenkin antamaan hänelle anteeksi. Tapahtumasta on kauan ja elämä on mennyt eteenpäin. Näin kaiken kuuluikin tapahtua, surullisuudesta huolimatta.


Siskoni oli käskenyt soittaa heti, kun saan tietää. Puhelimessa pyysin häntä istumaan vankasti ja näin hän myös teki. Jonkin aikaa yrittäessäni vastata hänen lukuisiin kysymyksiinsä, tuli hiljaista. Hän romahti ja itki pitkän aikaa ennen kuin sai edes sanaakaan suustaan. 


Mietin, että on parempi puhua enemmän kasvotusten. Hänellä oli onneksi tukensa puhelimen toisessa päässä. Puhelun loputtua, itkin itse. Pihalla oli pilkko pimeää ja oli helppo purkaa tunteensa, kun tunsi olevansa yksin. Se helpotti. Loppu illan olin kuin aave ja menin myös aikaisin nukkumaan. Aamulla jatkoimme jutustelua serkkuni kanssa. Se oli vapauttavaa.


Uskoisin, ettei tästä surutyöstä tule kovin pitkää, sillä tämä on kestänyt jo reilun 12 vuotta. Alusta asti, kun tarinassa ei ollut johdonmukaisuutta ja punnitsin serkkuni silloisia sanoja, epäilin että nyt jokin ei mene oikein. En siis saanut tätä päätökseen. Nyt kun tiedän, olen helpottunut. Voin vihdoin päästää irti ja muistella niitä ihania asioita, joita isästä muistan. Ja muistothan eivät katoa koskaan, ainakaan sydämestämme. Vaikka hän tekikin itsekkään ratkaisun ja sai tuntemaan muuta, ei minun auta muuta kuin hyväksyä se.
Isä on kuitenkin aina läsnä kaikkialla. Ja sen tiedän, että kaikesta huolimatta hän rakasti meitä.


Olen valmis. Aloittamaan alusta. Ja sen tiedän, että selviän loppuun asti.

Hyvää syntymäpäivää!

Tässä muutama vuosi sitten, kun täytin syksyllä 17, eräs kaverini kutsui minut hänen avecikseen Halloween bileisiin. Ensin keksien tekosyitä miksen voisi lähteä, suostuin lopulta. Pistin normaalit vaatteet päälle, koska pukeutumis pakkoa ei ollut. Kaverilla muistan olleen jänönkorvat, muttei muuta ihmeellistä. Juhlissa ainoastaan oli pukeutuneena juhlien järjestäjä, jonkinlaiseksi keskiajan ruhtinattareksi naamioineen ja mekkoineen. Oli kieltämättä hieman huvittavaa myöskin se, että juhlien järjestäjän vanhemmat olivat kokoajan paikalla, ja tarjoilivat ala-ikäisille alkoholipitoisia juomia. Jos niissä noitaliemissä edes oli mitään kirkasta. Juhlat oli mukavat ja niiden jälkeen päätin mennä mummolleni yöksi, joka asui aivan vieressä.


Tapansa mukaan, mummi oli yötöissä ja kotona oli hänen miehensä, joka oli minulle melkein kuin oma isoisä. Aina sinne mennessäni, tämä teki minulle leipiä, ja katselimme yhdessä televisiota. Ja koska mummi ei liiemmin pidä oluen juonnista, niin isoisä ei katsonut pahakseen ottaa silloin kun tämä ei ollut paikalla. Eikä se minua haitannut, tiesin kyllä mummini olevan melkoinen päälle päsmäri. Sinä iltana meillä oli hauskaa ihan kahdestaan. Juttelimme niitä näitä, ja katselimme elokuvia. Sovittiin, että menisin seuraavan kerran yöksi 24.11. Tämäkin päivä tuli, ja se oli hänen syntymäpäivänsä. Minua kaduttaa, koska en muistanut sitä heti samana päivänä. Hauskaa oli tänäkin iltana, ja meno jatkui entiseen malliin.


Kaksi päivää myöhemmin, oli omat synttärini. Aamu alkoi aivan normaalisti, ja tytöt eivät alkuun koulussa onnitelleet minua. Ennenkuin sitten huomautin, he tahtoivat oikeastaan myöhemmin päivällä yllättää minut. Pilasin oman yllätykseni. Äidiltä tuli teksti viesti: " Pääsetkö lähtemään koulusta aiemmin, nyt on hätätilanne." En ajatellut sitä sen suuremmin, koska äidin hätätilanteet nyt ovat aina vähemmän hätätilanteita, kuin mitä hän antaa ensin ymmärtää. Koulu päättyikin sopivasti ruokatuntiin, ja tytöt läksivät Selloon shoppailemaan. Minä hyppäsin parkkipaikalla odottavan äitini kyytiin. Olimme ajaneet keskustaan asti. Äidin ilmeestä näin jo heti, että hänellä ei ole mitään mukavaa kerrottavaa. Hän näytti myös siltä että oli juuri itkenyt, eikä se tainnut siihen loppua.


Kun hän vihdoin sai sanottua asiansa, järkytyin syvästi. En osannut sanoa mitään, enkä edes itkeä. Olin vain hiljaa ja mietin miksi...?
Isoisämme oli tehnyt edellisyönä itsemurhan, ilmeisesti alkoholillakin oli jotain rohkaisevaa vaikutusta taustalla. Hän oli kavunnut saunan lauteille, laittanut piipun suuhunsa ja painanut liipaisinta. Naapurit hälyttivät poliisin paikalle, ja mummini lähti töistä kuulemaan mitä oli tapahtunut. Hän romahti.


Äiti kertoi, että tällä oli joskus masennus kausia ollut, mutta nyt vissiin päässyt huippuunsa. Hän oli ollut aamulla siivoilemassa mummoni siskon kanssa kyseistä saunaa. Oli kauhea näky, siivoilla verta ja aivonpalasia.
Mummini tilanteesta en kyennyt kysymään, mutta arvelen hänen istuneen vain ilmeettömänä paikallaan, miettiessään tyhjyyttä. Viestiäkään hän ei jättänyt jälkeensä. Vain surullisia ja ehkä vihaisia ihmisiä, sekä mieliä täynnä kysymyksiä.


Kauheinta oli kertoa pienemmille siskoillemme. He sentään osasivat reagoida. Itsestäni tuntui lähinnä, että olin kylmä ihminen kun en itkenyt. Tai sitten se oli vain minun tapani reagoida.
Pienempänä, kun äitimme kertoi esim. Isän kuolemasta, olin vain hysteerisesti nauraa hekottanut, paniikissa.
Muistan vielä elävästi sen, kun sanoin siskolleni mennessämme rappusia alas, että äiti ei varmaan kerro mitään kivaa. Ja mietin hiljaa mielessäni, että "nyt se sanoo kuitenkin, että isä on kuollut" Ehkä siksi nauroin järkyttyneenä, että olinkin oikeassa.
Kylmyyteni saattoi johtua siitäkin, että itsemurha ei ollut mielestäni hyväksyttävää. Tiedän kyllä, että se voi joistain tuntua helpolta pako keinolta, mutta kaikilla meillä on ongelmamme. Niinkuin eräs hyvä ystäväni sanoi, toisen suuri ongelma voi olla toiselle aivan mitätön. Tässäkään tilanteessa ei varmaan tuu miettineeksi, mitä jättää jälkeensä.


Tänään eräs hyvä ystäväni soitti suruissaan minulle. Hänen mummonsa oli nukkunut pois, ja suru oli pohjaton.
Siitä sainkin sitten idean kirjoittaa tästä aiheesta. Läheiset jättävät aina tuskaa jälkeensä. Hieman vähemmän, kun kuolema on ollut luonnollinen. Se ei jätä mitään kysymyksien varaan. Lähinnä sen, ettei ehtinyt sanoa mitään tärkeää. Tänä viikonloppuna aion selvittää isän kuolinsyyn, tädiltämme. Tahdon kuulla oikean version. Ja päätän itse, onko se mieltäni vastaava tarina ja että olenko siihen tyytyväinen. Uskon kyllä, että täti kertoo totuuden, onhan hän ennenkin sanonut kaiken minulle suoraan. Toivotaan :)


Tulipas taas synkkää tekstiä, mutta onpa tämäkin aihe ja osio elämästäni käsitelty. :)