Muuttuva maa

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon. Pöly laskeutui ja osapuolet pyytivät toisiltaan anteeksi. Ehkä tästä on hyvä jatkaa. Ja tätä arvostan.

Anteeksipyyntö on sana, jonka luulisi olevan helpoin sanoa maailmassa. Tilanteen lähestyessä, se ei ehkä olekaan niin helppoa... joillekin. En tajua. Jos tietää itse tehneensä väärin, miksei ole valmis pahoittelemaan sitä? ja jos on, niin miksei sanoillaan tai teoillaan yritä sitä todentaa.

Maailma on muuttuva maaperä, ollaanhan me jokainen yksilöitä. Ehkei kaikki olekaan valmiita tähän. Arvostan erästä ystävääni, joka todella oppi lopulta pyytämään anteeksi. Silloin, kun hän ei tätä osa-aluetta vielä osannut, hän maksoi siitä kalliin hinnan, menettämällä erään toisen ystävänsä.

Välillä taas itse on vaikeaa katsoa erään toisen ihmisen touhuja, jotka lopulta kostautuvat minulle tai jollekin hänen läheiselleen, etenkin perheenjäsenelle. Vaikka tekisin mitä tahansa, miellyttääkseni tai ollakseni hänelle hyvä, se ei kelpaa. Onneksi minua lohduttaa sentään se, ettei kukaan muukaan ole eläessään onnistunut siinä. Epäreiluksi koen kuitenkin sen, että minä joudun pyytämään anteeksi asioita, joista en ole hänelle velkaa. Kun tämä tapahtuu voisimme olla taas mielinkielin, puolin ja toisin.
Siinä on ihminen, jolta en ole itse, eikä kukaan muukaan ole kuullut sanoja "anteeksi" tai "kiitos". Silti hän kovasti vaatii sitä muilta?

Oon jo pitkään ollut sitä mieltä, että saisi luvan opetella itsekin tekemään asioita muiden eteen, eikä tuijottelisi omaa napaansa. Vaikka olisi ollut kuinka rankka elämä, ei se voi olla syynä siihen, miten käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan. Jokaisella meistä on omanlaisensa elämä, ja se riippuu aivan, mistä kulmasta sitä katsotaan. Jos osaa asettua kaiken yläpuolelle ja kääntää vaikeudet voitoksi, ja hyväksyy itsensä, voisi olla ehkä helpompaa ystävyyssuhteissa. Vaan eipä hänellä taida näitä aitoja ystäviä ollakaan. Vuosien kokemuksella, luulisi että käytös muuttuu. Kukaan ei vain vissiin ole viitsinyt kertoa asioita hänelle suoraan. Ovat vain säälineet, kuinka paljon tämä on kokenut.
Sääli on sairautta. Taidanpa siis viedä hälle peilin joululahjaksi.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Siksi anteeksipyynnöt, kiitokset ja kohteliaisuus on keksitty.

Jokainen meistä tekee virheitä, ja se osoitetaan toiselle katumalla sitä ääneen. Jotkut ei vaan silti osaa. Huoh.

 

Huipulta pohjalle

Viime viikolla puhuin hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Meillä perheessä meni niin hyvin, että ei oikeastaan ollut juuri kerrottavaa. Lähinnä siihen asti elin muiden elämien juoruilla ja tapahtumilla. Sitten se tapahtui, nimittäin romahdus.

Pitkän aikaa mielessäni on kummitellut asia, nimittäin oma pärjäämiseni. Tiedän suoriutuvani kaikista eteeni astuvista ongelmista. Jokin kuitenkin mursi tämän.

Tapahtui jotain, joka saisi kaikki vanhemmat säikähtämään pahemman kerran. Pahinta on kuitenkin se, että kun luulee jonkun ihmisen olevan elämän tärkein tukipilari... niin se yhtäkkiä mureneekin? Joku, joka on pitänyt kädestäsi, elämäsi alusta saakka.

Ei tunnu reilulta, kun yhtä ihmistä syytetään jostain asiasta, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa, minullekin. Kaiken tämän myrskyn jälkeen, ihminen osaa edelleenkin olla niin kaksinaamainen, että täytyy esittää mukavaa, muttei voi pyytää anteeksi. Varsinkaan, kun kyse on melko mitättömästä asiasta, mittakaavoihin nähden.

Vaikka rakastaisin ihmistä täydestä sydämestä, niin miksi siitä pitää tehdä hankalaa. Tässä vaiheessa on varmaan hyvä tehdä selväksi, että kyse on omasta äidistä.
Se, joka pettää sinut, vie mukanaan pohjalle ja raatelee niin, ettei mitään jää jäljelle?
Rakkautta ei riitä loputtomiin, ei kenelläkään.

Olen saanut miettiä näitä asioita jatkuvasti, niin kauan kuin muistan. Yritän miettiä, mikä tässä on tärkeää? Ihmiselle pitää osata antaa anteeksi. Teen niin jatkuvasti, enkä tykkää olla pitkävihainen. Vihaan erioten sitä piirrettä ihmisissä.

On epäreilua, että jouduin niin paljon pyytelemään hänen mieheltään anteeksi, kun satuin sanomaan väärän sanan, tekemään jonkun asian väärin ja seurauksena oli selkäsauna. Ja kun tapahtuu jotain, minkä pitäisi olla ihmisen elämän kannalta merkittävää, hän ei ole itse valmis pyytämään anteeksi sanojaan. Harmi.

En vain yksinkertaisesti jaksa, enkä väitä että elämäni olisi rankinta mitä on kuultu koskaan. Itselle kuitenkin pitää osata myöntää, kun ei virta enää riitä. Olen päättänyt valita perheen. Nimittäin omani.
Teen kaikkeni sen eteen, että edes tästä elämäni luvusta tulee hyvä ja elämisen arvoinen. Loppuun saakka.

Ps. Taidan selvitä tästäkin hengissä