Viime viikolla puhuin hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Meillä perheessä meni niin hyvin, että ei oikeastaan ollut juuri kerrottavaa. Lähinnä siihen asti elin muiden elämien juoruilla ja tapahtumilla. Sitten se tapahtui, nimittäin romahdus.
Pitkän aikaa mielessäni on kummitellut asia, nimittäin oma pärjäämiseni. Tiedän suoriutuvani kaikista eteeni astuvista ongelmista. Jokin kuitenkin mursi tämän.
Tapahtui jotain, joka saisi kaikki vanhemmat säikähtämään pahemman kerran. Pahinta on kuitenkin se, että kun luulee jonkun ihmisen olevan elämän tärkein tukipilari... niin se yhtäkkiä mureneekin? Joku, joka on pitänyt kädestäsi, elämäsi alusta saakka.
Ei tunnu reilulta, kun yhtä ihmistä syytetään jostain asiasta, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa, minullekin. Kaiken tämän myrskyn jälkeen, ihminen osaa edelleenkin olla niin kaksinaamainen, että täytyy esittää mukavaa, muttei voi pyytää anteeksi. Varsinkaan, kun kyse on melko mitättömästä asiasta, mittakaavoihin nähden.
Vaikka rakastaisin ihmistä täydestä sydämestä, niin miksi siitä pitää tehdä hankalaa. Tässä vaiheessa on varmaan hyvä tehdä selväksi, että kyse on omasta äidistä.
Se, joka pettää sinut, vie mukanaan pohjalle ja raatelee niin, ettei mitään jää jäljelle?
Rakkautta ei riitä loputtomiin, ei kenelläkään.
Olen saanut miettiä näitä asioita jatkuvasti, niin kauan kuin muistan. Yritän miettiä, mikä tässä on tärkeää? Ihmiselle pitää osata antaa anteeksi. Teen niin jatkuvasti, enkä tykkää olla pitkävihainen. Vihaan erioten sitä piirrettä ihmisissä.
On epäreilua, että jouduin niin paljon pyytelemään hänen mieheltään anteeksi, kun satuin sanomaan väärän sanan, tekemään jonkun asian väärin ja seurauksena oli selkäsauna. Ja kun tapahtuu jotain, minkä pitäisi olla ihmisen elämän kannalta merkittävää, hän ei ole itse valmis pyytämään anteeksi sanojaan. Harmi.
En vain yksinkertaisesti jaksa, enkä väitä että elämäni olisi rankinta mitä on kuultu koskaan. Itselle kuitenkin pitää osata myöntää, kun ei virta enää riitä. Olen päättänyt valita perheen. Nimittäin omani.
Teen kaikkeni sen eteen, että edes tästä elämäni luvusta tulee hyvä ja elämisen arvoinen. Loppuun saakka.
Ps. Taidan selvitä tästäkin hengissä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti