Pikku neiti

Neiti täyttää muutaman kuukauden päästä yksi vuotta. Huimaa kuvitella, miten nopeasti aika on mennyt ja viime vuonna tähän aikaan olin möhömahainen mursu, joka roudasi muuttolaatikoita tähän kämppään. Miten tää aika meneekin niin nopeasti?

Vastahan tuntui, että aloimme juuri opetella perheellisten arkea ja kaikkea muuta siihen kuuluvaa. Ja kun tyttö syntyikin aiemmin kuin mitä piti, täytyi kaikki suunnitelmat laatia uusiksi. En ollut edes ehtinyt pestä kaikkia vauvan vaatteitakaan, kun jo kiirehdittiin polille.

24.7

Oli oikeastaan jo aika viileä heinäkuinen ilta ja makoilimme mieheni kanssa sohvalla katselemassa Monty Pythonin- Hullu maailma elokuvaa. Oletin että se olisi ollut vähintään saman arvoinen kuin saman tekijän Life of Brian, jolle nauran ihan hulluna vaikka katsoisin sen satakertaa. Kaikkea muuta.

Yhtäkkiä alkoi tuntua maha kovalta ja kipeältä jatkuvasti. En ensin tietenkään ajatellut sen kummemmin ensisynnyttäjänä, että nämähän voisivat olla niitä supistuksia. Tunnin makoilin tuskissani, ennen kuin sen tajusin. Pyysin miestäni käyttämään koiran nopeasti pisulla ja itse pakkasin jotain kamppeita sairaalaan mukaan. Soitin äidilleni, että menisi koiranvahdiksi yöksi että jos meillä menisikin pidempään. Siskoni kuitenkin otti mopon alleen ja päristi kohti kotiamme jännäämään. Olo oli kurja, sillä laskettu aika olisi vasta parin kuukauden päässä.

Minut laitettiin heti makuulle ja supistusanturit välittömästi päälle. Lisäksi sain jotain verta ohentavaa lääkettä, joka vissiin hillitsee myös supistelua. ( Aiheuttaen järkyttävän päänsäryn kaupan päälle) Supistelut jatkuivat jonkin aikaa, ja rauhoittuivat sitten. Minut päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi viedä synnytyssalin viereen yöksi. T. Ensin ajatteli, että jäisi viereeni makoilemaan, mutta sairaanhoitaja kehotti menemään kotiin, koska luultavasti ei tapahtuisi mitään.

25.07

Aamulla T. tuli takaisin samaan huoneeseen kanssani ja saimme yhdessä sitten syödä aamupalaa. Pian kuitenkin tunsin jännän poksahduksen ja naureskelin itsekseni, kun luulin sen olevan aivan jotain muuta. Vessaan mennessäni, lapsivedet tulivat. Hätäännyin aivan kamalasti, ja T. soitti hoitajakelloa. Taas minut siirrettiin. Outoa kyllä, vain ylempään kerrokseen ihan normaalille osastolle. Jännitimme mitä seuraavaksi tapahtuisi..

Päivällä ei tapahtunut mitään. Iltaa kohden lapsivesien tiputtelu muuttui kirkkaan punaiseksi ja päätin jälleen ilmoittaa hoitajalle. Lääkäri kävi tutkimassa minut ja pian sitä taas mentiin. Meillä oli tunnin varoitusaika ja sitten pitäisi olla leikkaussalissa. Soittelimme sukulaisille, että tänään se sitten tulee. Erityisesti anoppini oli mielissään, koska tämä syntyisi täsmälleen samana päivänä kuin hän. Leikkaus saliin mentyä, mies joutui odottamaan hetken ulkopuolella. ( Olin aivan varma, että hän eksyi, koska joutui jäämään tiskille meidän mennessä lukuisia käytäviä)

Sain siellä jonkinlaisen puuduttavan kipulääkkeen ja se sattui aivan älyttömästi. Koko operaation ajan sitä sitten lisäiltiin eräänlaista kanyylia pitkin.

Mieheni tuli pitämään kädestä. Juttelimme niitä näitä ja yritin olla katsomatta heijastavia pintoja, joista näkisin mitä siellä hommataan. Yhtäkkiä vauva oli ulkona. Häntä käytiin näyttämässä meille pikaisesti. Ensimmäinen mietteeni taisi olla: Olipas pieni, ryppyinen smurffi, kun tämä oli aivan sininen. Innokas isä otti videokameransa ja häippäsi lapsen luokse. Siellä kuvaillessaan hän kai yritti huudella onneksi olkoon äiti, vaan kääntyi pian takaisin naama vauvaan päin, kun tajusi että leikkaus oli vielä kesken. :D

Vauvan todettiin olevan kunnossa ja hänet pakattiin tiukasti jonkin näköiseen folio pussukkaan ja laitettiin keskoskaappiin. Mies lähti lääkäreiden mukana juoksemaan kohti vastasyntyneiden teho-osastoa. Minä vain mietin tyhjää oloa. Enkö saisi vielä tuntea niitä potkuja, jotta tietäisin kaiken olevan kunnossa?

Päästyäni heräämöön, taisi mennä tunti ennen kuin rakkauteni taas ilmestyi. Hän räpelsi onnessaan kuvaa tuoreesta tyttärestämme ja puhui kuinka suloinen tämä on. Itse kun en ollut vielä saanut minkäänlaista kontaktia, niin tuntui jännältä miehen puhuessa siitä.

Minulla olikin viimeistään seuraavana päivänä rankkamatka edessä. Nimittäin leikkauksesta toipuminen... Piti lähes opetella istumaan ja kävelemään uudestaan, sekä nousemaan sängystä. Se oli yhtä tuskaa, mutta aina nähdessäni pienen hentoisen ihmisen, tuskat tuntuivat unohtuneen. Tuntui uskomattomalta, että minä kannoin hentoista höyhentä, suloista ja jotain niin pientä. Siitä se kaikki sitten lähti ja tähän päivään asti kaikki on mennyt mainiosti. :)