Vuosi sitten

Reilu vuosi sitten kirjauduin tänne, ja päätin alkaa pitämään blogia. Koin sen lopulta niin hankalaksi, koska meneillään oli suuria vaiheita elämässäni, eikä oikein juurikaan ollut aikaa istua tähän. Jälleen. Päätin siis poistaa edelliset ja aloittaa kokonaan alusta. Tai ehkä aluksi niistä mitkä mietityttää eniten.

Aivan. Tiedän.

"Mahtava aihe" uuden blogin aloitukseen, mutta oli pakko.

Elämä. Miten sen voi parhaiten kuvailla? Ei mitenkään, kun jokaisen on erilainen. Ainutlaatuinen. 

Se mistä pitäisi nauttia.Kaikki eivät nauti. Niin. Sain viimevuonna kokea elämisen ihmeen. 

Pieni tyttäreni syntyi sektiolla heinäkuun lopulla, 2011. Aivan liian aikaisin. Jostain syystä, olin puhunut jo pitkään ystävilleni, että tämä tulee aiemmin kuin mitä pitäisi. Näimme jopa kerran avomieheni kanssa samana yönä, toisiaan vastaavat unet. Tyttö syntyisikin heinäkuussa. Näin tapahtui. ( Teen heti selväksi, etten usko korkeampaan voimaan...)

Tasan kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, tyttäremme päätti saapua maailmaan. Painoa oli alimmillaan 1315g, ja syntymäpituus 35 cm. Viikkoihin nähden, tyttö oli hyvin pieni.

Ravasimme sairaalassa parhaimmillaan joka päivä tarkistamassa vauvan sydän äänet, koska toisella ultrauskerralla havaittiin kasvun hidastuneisuutta. 

Emme tietenkään kavahtaneet asiaa, koska meidän mielestä oli melko luonnollista, että pienille vanhemmille syntyy pieni lapsi. Lääkäreiden mielestä sen piti olla vähintäänkin norsu.

Odotin kovasti Tonin saapumista heräämöön. Olihan hän itse rientänyt tytön ja lääkäreiden perässä, naistenklinikan loputtomia maanalaisia käytäviä pitkin lasten teho-osastolle. Tullessaan Toni toi tyttäremme kuvan. Sitä ihailin pitkään, pitkin iltaa, välillä heräsin yölläkin katsomaan ja ihailemaan kuvaa. En tosin silloin tajunnut mikä meitä odotti. 

Taistelu elämästä, vaiko sittenkään? 

Tyttömme oli lähes viisi ensimmäistä elinviikkoaan sairaalassa. Jossa ravasin osastoaikani jälkeen joka ikinen päivä. En vain pystynyt olemaan pienen luota pois. Kaupungistakaan ei voinut poistua, sillä kävin joskus jopa 2-3 kertaa sairaalassa. Onneksi en tullut kipeäksi. Olisin kuollut ikävään.Varsinaista hätää ei tytöllä koskaan kuitenkaan ollut. Olihan hän samanlainen taistelija luonne kuin isänsä aikanaan. Mutta takapakkeja on tullut senkin edestä.

Sain huomata, ettei äitiys ollutkaan ihan sitä, mitä olin pilvilinnoissani maalaillut, vaikkakin olin siitä aina haaveillutkin. Vaikka olin kiintynyt lapseen, en aluksi kuitenkaan tuntenut sen enempää, äitiys ei kolahtanut kerralla. Se tuli ajan myötä. Olin varautunutkin siihen, sillä olin lukenut monenlaisista aiheista paljon ennen syntymää, helpotus, ei tullut masennus kolkuttamaan ovelle.

"Tyttäreni oli minulle elämän ihme. Sitä minun ei olisi pitänyt kokea koskaan. Eikä äiti-lapsi suhdetta ymmärrä, ellei itse ole äiti. On uskomatonta että jokin on niin riippuvainen minun huolenpidostani"

Niin. Elämän ihme. Mitä se merkitsee sinulle? 

Mikä se on?

Onko se sitä sitä, kun osaa arvostaa itseään sen verran, että uskaltaa nauttia elämästä. Taistelua. Rakkautta. Onnea.Surua. Vihaa. Se on kaikkea tätä. Mutta jos yksikin puuttuisi. Mitä se silloin olisi?

Onko se myös sitä, että osaa kunnioittaa toista ihmistä ja tämän tunteita.

Ja sitä, että vaikka pieniinkin asioihin tuntuu kompastuvan jatkuvasti, ja suurien haasteiden taakse ei näe, ei pidä luovuttaa.
Sinulle on annettu lahja. Elämä. Nauti siitä.