No, ei välttämättä.
Tuntuu väliin, että jotkut ihmiset on ihan tarkoituksella tarkoitettu kävelemään elämäämme, ja siitä myös pois.
Ja minun elämässäni se tarkoittaisi ainakin sitä, että jokaisesta ihmissuhteesta oppii aina jotakin.
Lapsuuden ystäväni ovat mielestäni tuki ja turva. Kirjaimellisesti.
Heidän kanssaan aika kulkee kuin siivillä, ja pysähtyy, kun emme ole tekemisissä. Samasta aina jatketaan, mihin jäätiin. Heille voi kertoa myös elämän syvimpiä tuntoja, jakaa iloja ja suruja. Välillä, voi olla vuosiakin välissä, kun emme ole pitäneet yhteyttä, ja silti, seuraavan kerran tavatessamme, kaikki on kuten ennenkin.
Peruskoulun jälkeiset ystävät ja ihmissuhteet taas eivät tunnu olevan tätä luokkaa. Mutta se on erilaisempaa siltikin verrattuna lapsuuden ystäviin. Näiden ihmisten kanssa asioista jutellaan pintapuolisesti enemmän, välillä sitten puhutaan syntyjä syviä. Ehkä ensimmäinen linkki aikuisuuteen ja ihmissuhteiden harjoitteluun. Useatkaan näistäkään ihmissuhteista ei kestä, ja ovat näitä kävelen sisään-ulos- tyyppejä. Jää ehkä noin kourallinen näitä ihmisiä, joiden kanssa voit jakaa ihan kaiken.
Itse ainakin kadun vain yhtä asiaa. Sitä mitä inhoan eniten, tein sen ystävälleni. Valehtelin.
En voi kuitenkaan puolustautua millään, vaikka syitä olisikin monia.
Tämä ei alkanut aivan ystävyyden alusta saakka. Ehkä sen jälkeen, kun tämä petti luottamuksen. Sen jälkeen se alkoi. Tuntui ettei valheiden verkosta tullut loppua, ja niitä tuli jatkuvasti lisää. En voinut tajuta, että tällä kaikella satuttaisin kuitenkin loppujen lopuksi itseäni. Vaikka, onhan kolikolla aina kaksi puolta, oli sekä minussa että hänessä. Valheet olivat suurin murheeni, mutta sillä tunsin saavani itselleni huomiota. Silti se tuntui väärältä.
Ystävyys sitten loppui, opiskeluiden viimeinen päivä, oli myös ystävyyden viimeinen.
Nyt kun oikeastaan tarkemmin ajattelen, hän taisi olla ainoa, ensimmäinen ja varmasti viimeinen, kenelle valehtelen. En koskaan pystynyt olemaan aito hänen seurassaan. Vetäydyin kuoreeni, enkä pystynyt enää kertomaan niitä oikeita asioita. Silloinkin kun kerroin totuuden, sitä ei uskottu. Tulee aikalailla mieleen tarina sudesta ja pojasta.
Ystävyyden päättäminen tuntui kamalalta. Niin lopulliselta ja surulliselta. Kesti kauan, ennenkuin pääsin asian yli, kun sain käsiteltyä asian loppuun. Eräänä päivänä sitten lopulta mieleni kirkastui, ja päätin ettei aika saa kullata muistojani. Eli sitä, että tämä "ystävä" käytti minua hyväkseen häikäilemättä. Pahoinpiteli. Ja valehteli itsekin suurimman osan ystävyydestämme! Miksi siis, menin pyytämään häneltä tätä anteeksi, kun hänelläkin olisi niin paljon anteeksi pyydettävää? Sitä ei ole kuulunut vieläkään. Enkä aio jäädä odottamaan.
Kuten myöskään en enää jaksa odottaa anteeksi pyyntöä niiltä, jotka ovat minulle valehdelleet aina.
Sanomani on siis, että opin arvostamaan ystävyyttä oikealla tavalla. Vaikka en olekaan muille ystävilleni valehdellut, niin opin tästä sen, että valheiden verkko kietoo ihmisen, ja tukahduttaa ihmissuhteen. Joskus jopa sellaiseksi, ettei sitä voi korjata. Näin kävi, ja nyt jatkan elämääni, ja nautin oikeista ystävistäni.
He ovat elämän suola, minun rikkauteni, ja rakastan heitä kaikkia.
Omana itsenään, niin erilaisia kuin he keskenään ovatkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti